Viime syksynä ajatukseni risteilivät alla olevan kuvan osoittamalla tavalla.
Alkusyksystä kirjoitin postauksessani että kaipasin jotain uutta. Aluksi tämä kaipaus kohdistui ennen muuta tutkimusaiheeseeni. Edessä oli monta apurahahakua ja mietin miten suuntaisin postdoc-tutkimustani toisin. Suunnittelin vakavissani haastattelu- ja havainnointiaineiston keräämistä ja olin intoa täynnä.
Kun sitten aloin kirjoittaa rahoitushakemuksia, nousi seinä varsin nopeasti vastaan eikä mistään tuntunut tulevan mitään. En oikein edes tiedä miksi, sillä tutkimustyö on minusta todella antoisaa. Pohdin asiaa kuukauden, parin ajan ja sitten myönsin sen itselleni: halusin jotain ihan muuta.
Lopulta en lähettänyt yhtäkään rahoitushakemusta. Kun päätös oli tehty, oli helpotuksen tunne suuri. Siitä tiesin tehneeni oikean päätöksen, vaikka päätös toikin mukanaan haikeuden. Se toi mukanaan myös epävarmuuden, sillä en lainkaan tiennyt mitä aikoisin seuraavaksi tehdä. Tiesin ainoastaan, että se olisi jotain muuta kuin apurahalla tehtävää tutkimustyötä.
Minulla oli apurahaa elokuun 2020 loppuun asti, joten päätin ottaa rennosti, tehdä postdoc-tutkimustani eteenpäin ja ajoittain vilkuilla etenkin Helsingin yliopiston rekrytointisivuja. Tämän vilkuilun ansiosta näin joulukuussa ilmoituksen tutkimuskoordinaattorin paikasta, jossa työnkuva koostuisi tiedeviestinnästä ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta. ”Tuohan olen ihan minä”, totesin innostuneena, avasin ilmoituksen, ja päästin pienen hihityksen: Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta!
En ikinä, siis ikinä, olisi kuvitellut hakevani maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan töihin. Olen aivan läpeensä urbaani ihminen, joka on pihalla kuin lumiukko kaikesta maa- ja metsätalouteen liittyvästä. Ja samalla, siinähän se oli:
Crazy new shit!
En kovin montaa hetkeä asiaa miettinyt, ennen kuin tajusin, että sen lisäksi, että työnkuva kiinnosti minua todella paljon, oli tässä mahtava tilaisuus oppia uutta erittäin ajankohtaisesta tutkimuksesta, panostaahan tiedekunta erityisesti luononvarojen kestävän käytön tutkimukseen. Koko ajatus toi iloisen tuikkeen silmäkulmaani. Ei silloin voi kuin hakea.
Lopulta asiat loksahtivat paikoilleen varsin helposti ja nopeasti, ja niinpä pääsin aprillipäivän kunniaksi kertomaan Facebookissa aloittaneeni juuri uudessa työssä.
Akateemisen pätkätyöläisen päiväkirja 