Etätyöapatia

Tänään Helsingin Sanomissa julkaistiin artikkeli etätyöapatiasta. Juttua varten haastateltu tutkimusprofessori Jari Hakanen Työterveyslaitokselta määrittelee etätyöapatian tylsistymiseksi etätyöpäivien yksitoikkoisuuteen. Apatialla tarkoitetaan yleisesti välinpitämättömyyden tilaa, johon liittyy esimerkiksi motivaation ja aloitekyvyn puutetta.

Yksi apatiaan johtava tekijä voi artikkelin mukaan olla se, ettemme etätyössä pääse juttelemaan kasvokkain työkavereidemme kanssa. Epävirallinen jutustelu kahvihuoneissa, käytävillä ja kopiokoneen äärellä puuttuvat.

Osalla etätyö ja ylipäätään koronaepidemian tuomat muutokset sekä epävarmuus voivat johtaa myös työuupumukseen, josta olisi tärkeää toipua kesäloman aikana, etenkin kun emme vielä tiedä mitä syksy tuo tullessaan.

Artikkeli nosti minulla pintaan niitä tuntemuksia, joita minulla on viimeisen parin kuukauden aikana ollut. Erittelen niitä seuraavassa hieman tarkemmin.

Tylsistynyt?

Etätyö alkaa tietyssä määrin kieltämättä tulla jo korvista. Helsingin Sanomien artikkelissa todetaan, että ajoittainen etätyö vaikuttaisi olevan useimpien mielestä hyvä asia. Minusta ainakin on. Nautin etäpäivistä, ja olen tehnyt niitä enemmän tai vähemmän säännöllisesti viime vuosina. Työhuoneella olen kokenut erityisen haastavaksi keskittyä kirjoittamiseen, ja monituntiset kirjoitussessiot ovat siellä usein jääneet haaveeksi. Kotona näppäimistöni laulaa paljon tehokkaammin.

Mutta että pelkkiä etäpäiviä? Vaikka olenkin nauttinut siitä, että olemme olleet kotona koko perhe ja voineet esimerkiksi lounastaa yhdessä, niin kyllähän tämä on alun erikoisuuden jälkeen muuttunut jo rutiiniksi, ja vietävän tylsäksi. En ole välinpitämätön työtäni kohtaan, ja motivaatio on kunnossa. Aloitekyky minulla on mielestäni kuitenkin laskenut, minkä koen ajoittain hankalaksi.

Erillään muista?

Minulle on kieltämättä hankalaa olla jatkuvasti ja kuukausitolkulla erillään työyhteisöstäni. Tämän hetken tietojen mukaan pääsen työhuoneelle työskentelemään aikaisintaan elokuun alusta alkaen. Koen ne artikkelissakin mainitut epäviralliset jutusteluhetket tärkeänä osana työtäni, ja myös työhyvinvointiani. Parhaat ideat eivät suinkaan aina tule tarkoitusta varten järjestetyssä kokouksessa, vaan monesti myös kesken kahvihuoneessa tapahtuvan rupattelun.

Erillisyyden tunne korostuu minulla siksikin, että aloitin huhtikuun alussa uudessa työssä. En tuntenut tiedekuntaa enkä sen henkilöstöä etukäteen lainkaan, ja nyt melkein kahden kuukauden työskentelyn jälkeen olen edelleen tilanteessa, jossa olen tavannut f2f kaksi työyhteisöni jäsentä.

Luin eilen hyvän artikkelin tiedeviestinnästä. Siinä haastateltiin Helsingin yliopiston pitkäaikaista tiedeviestijää Minna Meriläinen-Tenhua. Hän kertoo jutussa, kuinka aikanaan aloitti Kumpulan kampuksella. Humanistina hänellä oli paljon opittavaa, niin kampuksella tehtävästä tutkimuksesta kuin siellä toimivista ihmisistäkin. Meriläinen-Tenhu kuvaa työsuhteensa alkua seuraavasti:

”Alaan tutustuminen ei onnistu ilman tutustumista ihmisiin. Siis ulos työhuoneesta ja neukkareista. Siirryttyään Kumpulan kampukselle Meriläinen-Tenhu kertoo lähteensä systemaattisesti tutustumaan ihmisiin seminaareihin, kahvihuoneisiin ja tupakkapaikoille.

— Olen lähestynyt uusia ihmisiä ihan sillä, että minä olen Minna, kukas sinä olet ja mitä teet?”

Tuota kohtaa lukiessani minulla nousivat harmin kyyneleet silmiin. Juuri noin minäkin olin ajatellut Viikissä aloittaa! En yksinäni kotisohvalla. Olen toki tutustunut ihmisiin jonkin verran Zoom-palavereiden yhteydessä, mutta odotan kyllä todella paljon sitä aikaa, kun pääsen työhuoneelleni Viikkiin.

Uupunut?

On uupumusta, ja uupumusta. Työuupumusta, josta artikkelissakin varoiteltiin ja johon on syytä puuttua. Ja toisaalta sellaista uupumusta, jonka koen olevan ihan ok. Itse olen ollut lähinnä jälkimmäisellä tavalla uupunut, enkä siten ole huolissani.

Uupumusta minulla tuo ennen muuta se, että tällä hetkellä opettelen niin intensiivisesti uutta. Se on myös tavattoman motivoivaa. Vähän kuin kunnon liikunnan jälkeen voi olla aivan puhki, mutta hyvillä mielin.

Ajoittaista uupumusta tuo kieltämättä myös tuo yhteisön ja kasvokkaisten kontaktien puute, josta yllä kirjoitin. Kyse on kuitenkin yksittäisistä hetkistä, kun tunnen tilanteen erityisen raskaaksi. Tiedän hyvin miksi asiat ovat niin kuin ovat, ja etten ole tilanteessa yksin. Se auttaa kummasti.

Kiitollisuudenkohteita

Minun etätyöapatiaani ja koko tilanteen jaksamista auttaa suuresti se, että mietin aktiivisesti myös kaikkea sitä mikä on hyvin. Tähän loppuun haluankin listata muutaman kiitollisuudenkohteen.

  1. Minulla on työ, josta minulle maksetaan palkkaa. Monella ei koronatilanteen takia enää ole. Kotiympäristöön tylsistyminen ja sosiaalisten kontaktien vähyys ovat näin tarkasteltuina aika pieniä asioita.
  2. En ole työssäni kokonaan ilman sosiaalisia kontakteja. Asiat ovat vain menneet hyvin eri tavalla kuin toivoin.
  3. Olen pysynyt terveenä, samoin perheeni ja läheiseni.
  4. Etätyöt ja etäkoulu ovat tarkoittaneet sitä, että olen saanut viettää tavallista enemmän aikaa perheeni kanssa. Esimerkiksi yhteiset iltapäivän pienet herkkuhetket aurinkoisella parvekkeella ovat olleet ihania.
  5. Kaikki tämä tapahtuu aikana, jolloin auringonvalo, vehreys ja lintujen sirkutus lisääntyvät.
  6. Emme ole joutuneet eristäytymään sisälle. Minulla on ystäviä ja sukua esimerkiksi Ranskassa ja Espanjassa. Me olemme päässeet helpolla.
IMG_7153
Pirkko tuli seuraksemme parvekkeelle.

 

 

 

Häntiä

medium coat beige dog
Photo by Goochie Poochie Grooming on Pexels.com

Ei, en ole kirjoittamassa puudelien hännistä, vaikka puudeleista kovasti pidänkin. Koirakuumeeni olisi itse asiassa ihan oman postauksensa paikka.

Uuden työni rinnalla hoidan vanhan työni häntiä – kesken jääneitä projekteja – kuntoon. Onneksi nykyiselle työnantajalleni sopii, että hoidan näitä myös työajallani. Muussa tapauksessa voisi tirahtaa pieni kyynel.

Tajusin oikeastaan vasta uusien töiden jo alettua, että vanhatkin työt vievät aikaani vielä aika paljon. Huhtikuussa tarkastin kahden graduseminaarilaiseni opinnäytteet, ja nyt toukokuulle tuli vielä yksi. Tutkielmien lukeminen on itse asiassa hyvinkin mielenkiintoista ja opettavaista, eli ihan mieluinen häntä on kyseessä.

Eilen sähköpostiini kilahti yhteensä neljän eri artikkelin / katsauksen versiot tarkistettaviksi, ja tänään tuli vielä yksi lisää. Mitenköhän siinä niin kävi, että ne kaikki tulivat yhtä aikaa? Tai eivät sentään ihan kaikki, sillä huhtikuun puolella kävin läpi vielä kahden muun artikkelin oikovedokset.

Se, että artikkeleita nyt tippuu tarkistettavaksi kuin plussapalloja vanhassa K-kaupan mainoksessa – että plop plop plop vaan! – on sekin loppupeleissä erittäin positiivinen asia, sillä se tarkoittaa, että nuo artikkelit itse asiassa julkaistaan lähiaikoina.

Huhtikuussa tarkastamani artikkelit tulevat kirjaan, jonka julkaisu häämöttää jo muutaman viikon päässä. Kolme artikkelia tulee kirjaan, jonka julkaisua kaavaillaan heinäkuulle. Olen lisäksi yksi tuon kirjan toimittajista, joten saan vielä ennen lomia koko kirjankin luettavakseni. Lisäksi yksi katsaus julkaistaan alkusyksystä.

Tarkastamisen ja korjaamisen lisäksi minulla on myös uutta kirjoitettavaa postdoc-tutkimukseeni liittyen. Yksi luku on tulossa kirjaprojektiin, josta olen erityisen innoissani, ja lisäksi kirjoitan yhdessä muutaman kollegan kanssa kirjaa, josta toki siitäkin olen innoissani.

Harmillisesti yksi häntä jäi tänä keväänä hoitamatta, sillä jouduimme perumaan huhtikuun Argumenta-tapahtuman koronaepidemian takia. Osan tapahtumasta saamme toivottavasti toteutettua syksyllä. Ensi viikolla on tarkoitus suunnitella syksyn tapahtumia tarkemmin. Mitään varmaa ei kukaan tietenkään vielä tiedä, mutta jotain me järjestämme, vaikka sitten verkossa.

Häntien hoitaminen uusien töiden rinnalla on ajoittain raskasta, mutta en voisi ajatellakaan jättäväni esimerkiksi jo aloitettuja kirjoitusprojektejani kesken. On ilo saattaa ne valmiiksi!

Maatalous, metsätiede ja mä

Viime syksynä ajatukseni risteilivät alla olevan kuvan osoittamalla tavalla.

Shit

Alkusyksystä kirjoitin postauksessani että kaipasin jotain uutta. Aluksi tämä kaipaus kohdistui ennen muuta tutkimusaiheeseeni. Edessä oli monta apurahahakua ja mietin miten suuntaisin postdoc-tutkimustani toisin. Suunnittelin vakavissani haastattelu- ja havainnointiaineiston keräämistä ja olin intoa täynnä.

Kun sitten aloin kirjoittaa rahoitushakemuksia, nousi seinä varsin nopeasti vastaan eikä mistään tuntunut tulevan mitään. En oikein edes tiedä miksi, sillä tutkimustyö on minusta todella antoisaa. Pohdin asiaa kuukauden, parin ajan ja sitten myönsin sen itselleni: halusin jotain ihan muuta.

Lopulta en lähettänyt yhtäkään rahoitushakemusta. Kun päätös oli tehty, oli helpotuksen tunne suuri. Siitä tiesin tehneeni oikean päätöksen, vaikka päätös toikin mukanaan haikeuden. Se toi mukanaan myös epävarmuuden, sillä en lainkaan tiennyt mitä aikoisin seuraavaksi tehdä. Tiesin ainoastaan, että se olisi jotain muuta kuin apurahalla tehtävää tutkimustyötä.

Minulla oli apurahaa elokuun 2020 loppuun asti, joten päätin ottaa rennosti, tehdä postdoc-tutkimustani eteenpäin ja ajoittain vilkuilla etenkin Helsingin yliopiston rekrytointisivuja. Tämän vilkuilun ansiosta näin joulukuussa ilmoituksen tutkimuskoordinaattorin paikasta, jossa työnkuva koostuisi tiedeviestinnästä ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta. ”Tuohan olen ihan minä”, totesin innostuneena, avasin ilmoituksen, ja päästin pienen hihityksen: Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta!

En ikinä, siis ikinä, olisi kuvitellut hakevani maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan töihin. Olen aivan läpeensä urbaani ihminen, joka on pihalla kuin lumiukko kaikesta maa- ja metsätalouteen liittyvästä. Ja samalla, siinähän se oli:

Crazy new shit!

En kovin montaa hetkeä asiaa miettinyt, ennen kuin tajusin, että sen lisäksi, että työnkuva kiinnosti minua todella paljon, oli tässä mahtava tilaisuus oppia uutta erittäin ajankohtaisesta tutkimuksesta, panostaahan tiedekunta erityisesti luononvarojen kestävän käytön tutkimukseen. Koko ajatus toi iloisen tuikkeen silmäkulmaani. Ei silloin voi kuin hakea.

Lopulta asiat loksahtivat paikoilleen varsin helposti ja nopeasti, ja niinpä pääsin aprillipäivän kunniaksi kertomaan Facebookissa aloittaneeni juuri uudessa työssä.

Näyttökuva 2020-4-1 kello 17.59.33

 

KotiKonttorilla

Olen ollut tämän viikon etätöissä, kuten moni muukin niin Suomessa kuin maailmalla. Pidän normaalisti mielelläni aina välistä etäpäivän, mutta nyt tilanne on monin tavoin toinen. Seuraavassa muutamia ajatuksiani tästä poikkeuksellisesta tilanteesta.

 

Ahdistus

Minulla ainakin meni muutama päivä koko tämän tilanteen käsittämisessä. Luulisin, etten ole ainoa. En omalla kohdallani erikoisesti pelkää virusta, koska en kuulu riskiryhmiin, mutta en toki sitä halua saada, enkä varsinkaan tietämättäni levittää. Otan siis sosiaalisen eristäytymisen varsin vakavasti, vaikken ihan tynnyriin olekaan vielä siirtynyt elämään.

Koin aluksi aika ahdistavana sen, kun yritin hahmottaa mitä nyt oikein saa tehdä ja mitä ei. Saako lapseni mennä ulos hyppimään hyppynarulla yhden oireettoman ystävän kanssa? Alkaako kotikoulu vaiko ei? Meneekö yliopiston tilat kiinni myös henkilökunnalta? Ohjeita ja neuvoja odotti niin työnantajan kuin valtion taholta, koska en totisesti ole mikään virusasiantuntija.

Nyt minulla on sellainen tunne, että tiedän mitä minulta odotetaan. Tässä tilanteessa on jo paljon helpompaa tehdä töitä. Olen myös tietoisesti vähentänyt uutisten seuraamista. Pidän itseni ajantasalla, mutta en yhtään enempää. Sen sijaan kiinnitän tietoisesti huomiotani siihen, että elämässä on muutakin kuin korona. Elämässä on itse asiassa paljon kaikkea hyvää. Esimerkiksi alkava kevät!

IMG_6920

 

Töitä, kotikoulua, töitä, siivoamista, töitä….

Toistaiseksi minun on ollut hankala saada kunnon rytmiä päiviini. Meillä soi herätyskello puolta tuntia tavallista myöhemmin, koska emme ole aamuihmisiä niin ollenkaan. Työpäivä alkaa kuitenkin aika lailla samaan aikaan kuin tavallisestikin, koska siirtymää työpaikalle ei ole.

Monet ovat neuvoneet tekemään päivälle kunnon aikataulun, mutta jotenkin vierastan sitä. Omat etäpäiväni ovat muutenkin hieman rikkonaisia, kun huolehdin esimerkiksi pyykeistä keskellä päivää. Nyt näitä erilaisia hommia on tavallista enemmän, kun huolehdin osaltani myös lapsen koulunkäynnin sujumisesta ja pidän myös aina välistä hänelle ihan vain seuraa, kun kavereita ei oikein pääse näkemään.

Näinkin asiat sujuvat ihan hyvin. Aamuherätyksistä ja nukkumaanmenoajoista aion pitää kiinni, muuten olen ihan sinut sen kanssa, että työtehtävät teen klo 09 – 22 välisenä aikana, sopivina hetkinä. Kyllä tämä tästä taas normalisoituu ajan myötä.

 

…eikä siinä vielä kaikki

Tälle viikolle, ja itse asiassa ensi viikollekin, osuu myös paljon erilaisten juoksevien asioiden hoitoa. Samalla, kun hoidan tämänhetkisiä työtehtäviäni, valmistaudun jo uusiin. Aloitan nimittäin uusien työtehtävien parissa huhtikuun alussa. Olin jo sopinut perehdytykset sun muut, ja nyt tietenkin kaikki on peruttu ja selvitellään miten asiat hoidetaan etänä. Näihin viikkoihin kuuluu myös verokortin päivittämistä, apurahan päättämistä, erilaisten lomakkeiden täyttämistä, ja todennäköisesti myös vanhan työhuoneen tyhjennys, kun minun on sinne kerran luvallista mennä.

Kaikki on järjestymässä oikein hyvin, mutta täytyy kyllä sanoa, että uuden työn alusta on tulossa jotain ihan muuta kuin etukäteen ajattelin. Myös nykyisten töiden loppuminen tapahtuu toisin, kuin olin suunnitellut. Ensi tiistaina olisin pitänyt työkavereilleni läksiäiset, jotka luonnollisestikin nyt peruuntuvat. Pahus.

 

Piknik keskellä iltapäivää

Työpäiväni ovat tällä hetkellä aika rikkonaisia ja ne myös venyvät, mutta on tässä tilanteessa toisaalta hyviäkin puolia. Voin esimerkiksi pitää aurinkoisen piknik-hetken lapseni kanssa keskellä iltapäivää, myös arkiviikolla. Lapseni pärjää jo hienosti itsekin, mutta yhtäjaksoinen, kahdeksan tunnin työpäivä ei tällä hetkellä ole oikein realistinen. Ei se mitään. Ajoittaisia palavereita lukuunottamatta työtehtäväni eivät ole kovinkaan sidottuja tiettyihin kellonaikoihin.

8a888363-da2a-4dc0-a8bb-f109a81e28c5

 

Valmistakin tulee

Tällä viikolla olen tyytyväinen muun muassa siihen, että olen saanut yhden artikkelin korjaukset kuntoon, sekä kirjoittanut pienen jutun, josta olen erityisen innoissani. Toivon mukaan pääsen pian kertomaan mistä on kyse. Saan myös kirjoitettua oman osioni uskontotieteen sivuilla myöhemmin julkaistavaan kokonaisuuteen. Ehkä siitäkin lisää myöhemmin.

Tähän viikkoon on kuulunut myös erilaisten dokumenttien metsästämistä pitkin Suomea, Argumenta-hankkeemme tapahtumien uudelleensuunnittelua ja paljon muuta. Ihan hyvä työviikko tästä muodostui, kaikesta huolimatta.

#siksitwiittaan

Tänään Twitterissä on saanut lukea monen Helsingin yliopistossa työskentelevän ajatuksia siitä miksi he twiittaavat. Hashtag #siksitwiittaan tuli vastaan heti aamulla Twitterin avattuani. Muutamat kollegat olivat myös liittäneet minut mukaan keskusteluun.

Aloitin twiittaamisen muutama vuosi sitten työtehtävien myötä. Katsomuksille perustettiin oma Twitter-tili @katsomukset, ja minä otin sen päätoimittajana hoitaakseni. Katsomusten tili ei ota sen kummemmin kantaa, vaan jakaa uskontoihin, katsomuksiin ja uskonnottomuuteen liittyvää tutkittua tietoa, informoi kaikille avoimista tilaisuuksista, tiedottaa väitöksistä jne. Twitteriin tutustuminen oli tällä tavalla varsin helppoa ja, sanoisinko, turvallista.

Perustin samoihin aikoihin myös oman, henkilökohtaisen Twitter-tilini, @johannakonttori. Sen suhteen olen miettinyt paljonkin miten ja mistä viestin, vähän samaan tapaan kuin blogini kanssa. Olen tehnyt tutkimusta ennen muuta islamiin liittyen, ja kuten kaikki varmasti tietävät, se osaa olla varsin tulenarka aihe.

Vuosien varrella olen löytänyt oman linjani niin tutkimusaiheistani bloggaamisen kuin twiittaamisenkin suhteen. Samaan aikaan ennen muuta Katsomusten ansiosta tiedeviestinnästä ja tieteen popularisoinnista on muodostunut minulle tärkeä ja merkityksellinen osa työtäni.

Miksi siis twiittaan?

Näyttökuva 2020-2-25 kello 22.11.41

Tutkittu tieto on minulle tärkeää. Se ei tarkoita yhtä ainutta totuutta, vaan vakavasti otettavia pyrkimyksiä tarkastella jotain tiettyä kysymystä tieteellisten kriteerien mukaisesti. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä, jotka ovat aina olleet oman tutkimukseni keskiössä, on usein puolensa ja puolensa. Antaakseni esimerkin, monen kummastelema ja kammoksuma niqab eli kasvohuntu on eurooppalaisessa kontekstissa yleensä musliminaisen oma valinta. Tämä ei tarkoita, ettei painostamistakin esiintyisi. Tutkimus kertoo kummastakin todellisuudesta.

Yhteiskunnallisen keskustelun polarisoitumista Suomessa on kommentoitu paljon. Islamiin ja muslimeihin liittyviä asiattomia kommentteja, vihapuhettakin, näkee ja kuulee valitettavan usein. Tämän lisäksi on paljon stereotypioita, väärinkäsityksiä, ja ihan tietämättömyyttäkin. Etenkin Twitterissä olen pyrkinyt korjaamaan selkeästi virheellistä tietoa, jakamaan kirjallisuusvinkkejä ja retwiittaamaan hyviksi katsomiani tekstejä.

Näyttökuva 2019-11-10 kello 23.33.44

Verkkoympäristö on kaikkine ongelmineenkin tiedonsaantia demokratisoiva, ja on tärkeää, että myös tutkijat ja tutkimustieto ovat aktiivisesti siellä läsnä. Twitter mahdollistaa suoran kontaktin päättäjiin ja esimerkiksi toisiin tutkijoihin, mutta samalla se on myös kaikille avoin kanava. Siksi se on minulle luonteva paikka käsitellä ennen muuta työhöni liittyviä asioita. Pandavideot pyrin pitämään Facebookin puolella.

Tutkittu tieto kuuluu kaikille. Sitä ei ole tarkoitus hautoa niissä kuuluisissa akateemisissa kammioissa tai tutkijoiden norsunluutorneissa, missä ne ikinä ovatkaan. Tutkitun tiedon yleiskielinen julkituominen on mielestäni erittäin tärkeää. Tähän pyrimme Katsomuksissa, ja tähän pyrin myös omassa henkilökohtaisessa viestinnässäni.

#siksitwiittaan #rakkaudestatiedeviestintään #rakkaudestayliopistoon #WeAreHelsinkiUni