Kun asiantuntijuus vanhentuu

Muutama viikko sitten minua pyydettiin aamu-televisioon kommentoimaan Ranskan viimeaikaisia terrori-iskuja ja islamiin liittyviä keskusteluja. Aikaa vastata pyyntöön oli vähän, mutta aika nopeasti tiesin kieltäytyväni. Miksi näin? Tiedeviestintä on sydäntäni lähellä enkä sitä paitsi ole koskaan edes ollut televisiossa.

Suurin syy kieltäytymiselleni oli se, että en kokenut olevani paras mahdollinen aiheen asiantuntija. Vaikka ranskalaista yhteiskuntaa edelleen sivusilmällä seuraankin, ei se ole ollut aktiivinen tutkimuskohteeni enää 5-6 vuoteen. Koen, että asiantuntijuuteni on jo alkanut vanhentua.

Asiantuntijuuteni Ranskan suhteen ei ehkä ole enää parhaassa terässään, mutta ei se toki ihan museokunnossakaan ole. Photo by Pixabay on Pexels.com

Mietin sitäkin, että terrorismiin liittyvät kysymykset eivät koskaan ole olleet tutkimuskohteenani ja mikäli keskustelussa painotettaisiin juuri terrorismia, voisin olla heikoilla jäillä osaamiseni kanssa. Toisaalta tiesin, että keskustelussa tultaisiin nostamaan esiin myös ranskalaisten tuntoja ja tunnelmia, enkä niihinkään ole nyt paneutunut.

Niinpä päätin kieltäytyä kohteliaasti kutsusta, ja ehdotin muutamaa muuta tutkijaa, joiden katsoin olevan minua parempia kommentaattoreita näissä kysymyksissä. Katsoin seuraavana päivänä lähetyksen, ja minusta se oli hyvä ja informatiivinen. Lopulta lähetyksessä käsiteltiin sellaisia teemoja, joita olisin omalla osaamisellani pystynyt varsin hyvin ja asiantuntevasti kommentoimaan, mutta tein silti mielestäni oikean ja vastuullisenkin päätöksen.

Väitöksen jälkeisen post doc -kauteni myötä Ranska jäi pienemmälle huomiolle, mutta sen sijaan perehdyin entistä paremmin islamiin Suomessa. Vielä vaihdettuani nykyiseen työhöni maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa olen kirjoittanut kaksi tekstiä liittyen musliminaisten huiveihin ja huntuihin nimenomaan Suomen kontekstissa. Ensimmäinen niistä julkaistiin elokuussa Teologisessa Aikakauskirjassa, ja toinen Politiikasta-verkkojulkaisussa marraskuun alkupuolella. Näiden tekstien suhteen en pysähtynyt miettimään, onko asiantuntijuuteni vanhentunutta. Sitä kylläkin pohdin, riittääkö aikani niiden kirjoittamiseen uuden työn ohella.

Asiantuntijuus ei säily, ellei sitä ylläpidä ja kehitä. Oma työurani on viime vuosina suuntautunut muualle kuin Ranskaan. Jäin tässä yhteydessä miettimään, minkä asiantuntija oikein olen. Taidan olla hieman välitilassa. Toki minulla on vankka osaaminen islamiin Euroopassa liittyvissä kysymyksissä, ja enköhän minä edelleen ole ihan pätevä uskontotieteilijä. Tiedeviestinnän asiantuntijaksi en oikein vielä osaa itseäni kutsua, mutta sellaiseksi haluan kovasti kehittyä. Sitä kohden siis!

Selkokieltä viestintään

Näin jossain vaiheessa kesää mainoksen verkkoseminaarista, jossa käsiteltäisiin selkokieltä viestinnässä. Ilmoitus pisti välittömästi silmääni kahdesta syystä. Ensinnäkin, koska viestintä on nykyään entistä suurempi osa työnkuvaani, ja toiseksi, koska tunsin kyllä termin selkokieli, mutta en siitä paljoakaan tiennyt.

Keskiviikkona 12.8.2020 pidetty ”Selkokieltä viestintään! Kieltä pitää ja voi yksinkertaistaa” -seminaari osoittautui minulle hyödylliseksi ja suorastaan silmiä avaavaksi tilaisuudeksi. Miksi näin? Tiivistän saamani opin kolmeen pointtiin.

1. Suomen väestöstä 11-14 % tarvitsee selkokieltä

Heti seminaarin alussa minut ravisteltiin hereille, kun kuulin, että jopa 14 % Suomen väestöstä tarvitsee selkokieltä. Ruotsinkielisten kohdalla prosentti on noin 10. Tämä on huomattavasti suurempi määrä kuin olin koskaan ajatellut. Tosin ehkäpä ongelma on siinä, etten ollut ajatellut riittävästi. Selkokieltä tarvitsevat muun muassa kieltä vielä heikosti osaavat maahanmuuttajat, eri tavoin vammautuneet ihmiset, sekä monet vanhukset. Kyllähän tästä saadaan kokoon iso joukko ihmisiä.

Selkokieli ei olekaan mikään marginaali-ilmiö, vaan selvästi asia, joka viestijän on syytä tuntea. Höristin siis korviani: nyt on syytä kuunnella.

2. Selkokieli ei ole sama asia kuin yleiskieli

Syystä tahi toisesta olin ajatellut, että hyvä yleiskieli on se, jolla pärjää myös ihmisten kanssa, joilla on haasteita kielen suhteen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan yleiskieli on monelle Suomessa asuvalle yksinkertaisesti liian vaikeaa.

Selkokieli on eri asia kuin yleiskieli. Siinä mukautetaan niin sisältöä, sanastoa kuin rakennettakin. Asioita voi esimerkiksi jakaa kohtiin, vaikkapa kolmeen pointtiin entisen pääministerimme tapaan (joskaan en tiedä onko hänellä selkokieli mielessään). Virkkeiden lyhyys, konkreettisuus ja havainnollisuus auttavat tekstin selkokielistämisessä. Ja lienee sanomattakin selvää, että sivistyssanat, ammattitermit tai kapulakieli eivät kuulu selkokieleen.

Seminaarissa esitettiin monia esimerkkejä. Esimerkiksi  ”Tarttuminen ja suojautuminen – koronavirus” ei ole paras mahdollinen otsikko, siinä missä ”Koronaviruksen tarttuminen” on huomattavasti selkeämpi. ”Hanki uuteen kotiin kotivakuutus” kuulosti minun korvaani ilmauksena hyvältä, mutta sanakirjaa tarvitseva ei löydä verbiä ”hanki”. Siksi ilmaus ”Uuteen asuntoon kannattaa hankkia kotivakuutus” on toimivampi tapa ilmaista sama asia, sillä verbit ovat perusmuodossaan.

pexels-photo-4440721.jpeg
Photo by Ian Panelo on Pexels.com

Myös kulttuurisidonnaiset ilmaisut voivat aiheuttaa ongelmia. Kun Suomessa puhutaan kevätjuhlasta, on monille selvä, että kyseessä on kouluvuoden päättävä tilaisuus. Tämä kuitenkin vaatii kulttuurista pääomaa, jota kaikilla ei (vielä) ole.

3. Selkokieli on sekä kirjoitettua että puhuttua kieltä

Se vähä, mitä selkokielestä ennen verkkoseminaaria tiesin, sai minut ajattelemaan, että selkokieli on ennen muuta kirjoitettua kieltä. Kuitenkin myös puhuttua selkokieltä tarvitaan, samoin kuin sen tutkimusta. Puhuttu selkokieli lienee vaikeampaa kuin kirjallinen, sillä puhuessa on vaikeampi hioa ilmaisuja ja etsiä parasta mahdollista tapaa ilmaista jokin asia.

Puhuttua selkokieltä ei ole vielä tutkittu paljon, ja sen merkitys on huomattu muutenkin kirjallista selkokieltä myöhemmin. Suomessa myös selkoruotsi, lätt svenska, on vielä varsin vähän tutkittu aihe. Työtä on ilmeisesti tehtävänä muillakin kuin minulla.

Helsingin yliopiston arvoihin kuuluu näkemys siitä, että tiede kuuluu kaikille. Tämän allekirjoitan täydestä sydämestä. Silloin tiede kuuluu myös heille, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat selkokieltä. Seminaarin myötä minussa heräsi kiinnostus tutustua selkokieleen enemmänkin, sillä opittavaa on selvästi paljon. Samalla jäin miettimään, miten ottaa selkokielisyysasiat huomioon tiedeviestinnässä? Vielä minulla ei ole tähän vastausta, mutta pyrin paneutumaan asiaan lähiaikoina.

Lisäys 19.8.2020: Selkokieltä viestintään! -seminaarin tallenne löytyy täältä vuoden 2020 loppuun asti.

 

 

 

 

 

Lasten tiedekysymykset

”Tiede ja oppiminen kuuluvat kaikille.” Näin lukee Helsingin yliopiston strategiassa, ja allekirjoitan näkemyksen täysin. Tutkijoiden kannalta tämä tarkoittaa viestimistä monenlaisille yleisöille. Välistä kirjoitetaan tiukkaa analyysia tiedeyhteisön arvioitavaksi, välistä taasen huomattavasti yleiskielisemmin vaikkapa blogiin. Ja välistä pääsee vastaamaan lasten kysymyksiin.

Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset on minusta kerrassaan mahtava tiedepalsta. Lapset kysymykset ovat ihan helmiä! Vastaajien tehtävänä on muotoilla niin selkokieliset vastaukset, että pikkuväki ymmärtää. Tästä on aikuislukijallekin iso ilo, etenkin jos kysymys liittyy itselle vaikeaan alaan, kuten minun kohdallani esimerkiksi fysiikkaan.

Pääsin vastaamaan 10-vuotiaan Emilian kysymykseen, ”Saako käyttää muslimihuivia jos ei ole muslimi?

Formaatin mukaisesti hyvin tiiviissä vastauksessani (löytyy sieltä sivun alaosasta) kerroin, etteivät kaikki musliminaiset suinkaan käytä huivia, ja ettei ole olemassa mitään varsinaista muslimihuivia. Huiveja on monenlaisia, samoin pukeutumistyylejä. Kerroin lisäksi, että osassa moskeijoita naisten tulee peittää päänsä, myös siinä tapauksessa, ettei itse ole muslimi. Vastaus kysymykseen on siis kyllä.

Olin tavattoman otettu, kun minua pyydettiin vastaamaan Emilialle. Toivottavasti hän sai riittävän selkeän vastauksen kysymykseensä.

 

Maatalous, metsätiede ja mä

Viime syksynä ajatukseni risteilivät alla olevan kuvan osoittamalla tavalla.

Shit

Alkusyksystä kirjoitin postauksessani että kaipasin jotain uutta. Aluksi tämä kaipaus kohdistui ennen muuta tutkimusaiheeseeni. Edessä oli monta apurahahakua ja mietin miten suuntaisin postdoc-tutkimustani toisin. Suunnittelin vakavissani haastattelu- ja havainnointiaineiston keräämistä ja olin intoa täynnä.

Kun sitten aloin kirjoittaa rahoitushakemuksia, nousi seinä varsin nopeasti vastaan eikä mistään tuntunut tulevan mitään. En oikein edes tiedä miksi, sillä tutkimustyö on minusta todella antoisaa. Pohdin asiaa kuukauden, parin ajan ja sitten myönsin sen itselleni: halusin jotain ihan muuta.

Lopulta en lähettänyt yhtäkään rahoitushakemusta. Kun päätös oli tehty, oli helpotuksen tunne suuri. Siitä tiesin tehneeni oikean päätöksen, vaikka päätös toikin mukanaan haikeuden. Se toi mukanaan myös epävarmuuden, sillä en lainkaan tiennyt mitä aikoisin seuraavaksi tehdä. Tiesin ainoastaan, että se olisi jotain muuta kuin apurahalla tehtävää tutkimustyötä.

Minulla oli apurahaa elokuun 2020 loppuun asti, joten päätin ottaa rennosti, tehdä postdoc-tutkimustani eteenpäin ja ajoittain vilkuilla etenkin Helsingin yliopiston rekrytointisivuja. Tämän vilkuilun ansiosta näin joulukuussa ilmoituksen tutkimuskoordinaattorin paikasta, jossa työnkuva koostuisi tiedeviestinnästä ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta. ”Tuohan olen ihan minä”, totesin innostuneena, avasin ilmoituksen, ja päästin pienen hihityksen: Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta!

En ikinä, siis ikinä, olisi kuvitellut hakevani maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan töihin. Olen aivan läpeensä urbaani ihminen, joka on pihalla kuin lumiukko kaikesta maa- ja metsätalouteen liittyvästä. Ja samalla, siinähän se oli:

Crazy new shit!

En kovin montaa hetkeä asiaa miettinyt, ennen kuin tajusin, että sen lisäksi, että työnkuva kiinnosti minua todella paljon, oli tässä mahtava tilaisuus oppia uutta erittäin ajankohtaisesta tutkimuksesta, panostaahan tiedekunta erityisesti luononvarojen kestävän käytön tutkimukseen. Koko ajatus toi iloisen tuikkeen silmäkulmaani. Ei silloin voi kuin hakea.

Lopulta asiat loksahtivat paikoilleen varsin helposti ja nopeasti, ja niinpä pääsin aprillipäivän kunniaksi kertomaan Facebookissa aloittaneeni juuri uudessa työssä.

Näyttökuva 2020-4-1 kello 17.59.33

 

#siksitwiittaan

Tänään Twitterissä on saanut lukea monen Helsingin yliopistossa työskentelevän ajatuksia siitä miksi he twiittaavat. Hashtag #siksitwiittaan tuli vastaan heti aamulla Twitterin avattuani. Muutamat kollegat olivat myös liittäneet minut mukaan keskusteluun.

Aloitin twiittaamisen muutama vuosi sitten työtehtävien myötä. Katsomuksille perustettiin oma Twitter-tili @katsomukset, ja minä otin sen päätoimittajana hoitaakseni. Katsomusten tili ei ota sen kummemmin kantaa, vaan jakaa uskontoihin, katsomuksiin ja uskonnottomuuteen liittyvää tutkittua tietoa, informoi kaikille avoimista tilaisuuksista, tiedottaa väitöksistä jne. Twitteriin tutustuminen oli tällä tavalla varsin helppoa ja, sanoisinko, turvallista.

Perustin samoihin aikoihin myös oman, henkilökohtaisen Twitter-tilini, @johannakonttori. Sen suhteen olen miettinyt paljonkin miten ja mistä viestin, vähän samaan tapaan kuin blogini kanssa. Olen tehnyt tutkimusta ennen muuta islamiin liittyen, ja kuten kaikki varmasti tietävät, se osaa olla varsin tulenarka aihe.

Vuosien varrella olen löytänyt oman linjani niin tutkimusaiheistani bloggaamisen kuin twiittaamisenkin suhteen. Samaan aikaan ennen muuta Katsomusten ansiosta tiedeviestinnästä ja tieteen popularisoinnista on muodostunut minulle tärkeä ja merkityksellinen osa työtäni.

Miksi siis twiittaan?

Näyttökuva 2020-2-25 kello 22.11.41

Tutkittu tieto on minulle tärkeää. Se ei tarkoita yhtä ainutta totuutta, vaan vakavasti otettavia pyrkimyksiä tarkastella jotain tiettyä kysymystä tieteellisten kriteerien mukaisesti. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä, jotka ovat aina olleet oman tutkimukseni keskiössä, on usein puolensa ja puolensa. Antaakseni esimerkin, monen kummastelema ja kammoksuma niqab eli kasvohuntu on eurooppalaisessa kontekstissa yleensä musliminaisen oma valinta. Tämä ei tarkoita, ettei painostamistakin esiintyisi. Tutkimus kertoo kummastakin todellisuudesta.

Yhteiskunnallisen keskustelun polarisoitumista Suomessa on kommentoitu paljon. Islamiin ja muslimeihin liittyviä asiattomia kommentteja, vihapuhettakin, näkee ja kuulee valitettavan usein. Tämän lisäksi on paljon stereotypioita, väärinkäsityksiä, ja ihan tietämättömyyttäkin. Etenkin Twitterissä olen pyrkinyt korjaamaan selkeästi virheellistä tietoa, jakamaan kirjallisuusvinkkejä ja retwiittaamaan hyviksi katsomiani tekstejä.

Näyttökuva 2019-11-10 kello 23.33.44

Verkkoympäristö on kaikkine ongelmineenkin tiedonsaantia demokratisoiva, ja on tärkeää, että myös tutkijat ja tutkimustieto ovat aktiivisesti siellä läsnä. Twitter mahdollistaa suoran kontaktin päättäjiin ja esimerkiksi toisiin tutkijoihin, mutta samalla se on myös kaikille avoin kanava. Siksi se on minulle luonteva paikka käsitellä ennen muuta työhöni liittyviä asioita. Pandavideot pyrin pitämään Facebookin puolella.

Tutkittu tieto kuuluu kaikille. Sitä ei ole tarkoitus hautoa niissä kuuluisissa akateemisissa kammioissa tai tutkijoiden norsunluutorneissa, missä ne ikinä ovatkaan. Tutkitun tiedon yleiskielinen julkituominen on mielestäni erittäin tärkeää. Tähän pyrimme Katsomuksissa, ja tähän pyrin myös omassa henkilökohtaisessa viestinnässäni.

#siksitwiittaan #rakkaudestatiedeviestintään #rakkaudestayliopistoon #WeAreHelsinkiUni