Kirjoitin pitkästä aikaa blogitekstin. Se julkaistiin Tutkitusti-hankkeen Dialogi-blogissa. Tutkitusti tuo yhteen joukon yleistajuisia tiedejulkaisuja, joista yksi on Katsomukset. Olen toiminut Katsomusten päätoimittajana pian neljä vuotta ja kauteni päättyy tämän vuoden lopussa. Oli siis hyvä hetki kirjoittaa hieman ajatuksia siitä, miksi yleistajuisella tiedeviestinnällä on väliä.
Kirjoitukseni pointti kiteytyy sen otsikossa ”Tiede(viestintä) kuuluu kaikille”. Tiedeviestintä kuuluu jokaisen tutkijan työhön, ja tiede puolestaan kuuluu kaikille. Käytännössä tätä ei ole aina ihan yksinkertaista toteuttaa. Siitä(kin) tekstissä muutama lyhyt esimerkki. Perusperiaate on kuitenkin selvä: tiede ja tutkimustulokset eivät voi jäädä pienen porukan omaisuudeksi. Ne kuuluvat kaikille. Tämä on otettava myös viestinnässä huomioon.
Ilmoittauduin tänä syksynä vihdoin ja viimein Tutkija tavattavissa -palveluun. Olen tiennyt tästä palvelusta jo useamman vuoden, ja aktiivisesti suositellut sitä muille niin vanhassa kuin nykyisessäkin työssäni, mutta jostain syystä oma ilmoittautuminen on jäänyt roikkumaan. Ehkä siihen on viimeisen puolentoista vuoden ajan vaikuttanut se, että en ole enää aktiivisesti tehnyt tutkimusta.
Nyt kuitenkin entinen kollegani oli suositellut minua palveluun, ja sieltä oltiin minuun suoraan yhteydessä. Eihän siinä oikein muuta voinut tehdä kuin ryhdistäytyä, ilmoittautua mukaan ja alkaa suunnitella ensimmäistä vierailua.
Niin, mikä oikein on Tutkija tavattavissa -palvelu? Kyseessä on Nuorten Tiedeakatemian pyörittämä toiminta, jossa eri alojen tutkijat tekevät koulujen pyynnöstä virtuaalivierailuja oppitunneille. Tutkijat pääsevät harjoittelemaan esiintymistä, vuorovaikutustaitoja ja tietenkin kertomaan itselle merkityksellisistä aiheista. Koulut saavat vierailijan yliopistolta ja sen myötä toivottavasti tuoreita näkökulmia ja vaihtelua oppitunneille.
Olen nyt tehnyt kaksi virtuaalista kouluvierailua ja ne ovat sujuneet oikein mukavasti. Olen puhunut uskontolukutaidosta, medialukutaidosta, uskonnontutkimuksen ajankohtaisista tutkimusaiheista, ja varsin paljon islamista. Oppilaiden kysymykset ovat tärkeässä osassa vierailuja, ja ne ovatkin olleet hyviä ja paikoin haastaviakin. Koska olen opettanut melko vähän pandemia-aikaan, olen huomannut, että mustille neliöille jutteleminen on varsin raskasta. Seuraavalla vierailulla aionkin pyytää, että kaikki laittaisivat kamerat päälle, mikäli vain mahdollista.
Kouluvierailut ovat minusta ennen muuta hyviä mahdollisuuksia viedä tieteellistä tutkimusta ja sen tuloksia yliopiston seinien ulkopuolelle. Vierailut ovat yksi tiedeviestinnän muoto. En niistä itse hae niinkään opetus- tai esiintymiskokemusta, vaan pikemminkin tiedeviestintätaitojeni laajentamista. Vierailut ovat myös toimineet piristävänä lisänä työssäni, johon ei nykyisellään juuri kuulu kontaktia opiskelijoihin. Saa nähdä, vieläkö tälle vuodelle tulee uusia vierailuja.
Muutama viikko sitten minua pyydettiin aamu-televisioon kommentoimaan Ranskan viimeaikaisia terrori-iskuja ja islamiin liittyviä keskusteluja. Aikaa vastata pyyntöön oli vähän, mutta aika nopeasti tiesin kieltäytyväni. Miksi näin? Tiedeviestintä on sydäntäni lähellä enkä sitä paitsi ole koskaan edes ollut televisiossa.
Suurin syy kieltäytymiselleni oli se, että en kokenut olevani paras mahdollinen aiheen asiantuntija. Vaikka ranskalaista yhteiskuntaa edelleen sivusilmällä seuraankin, ei se ole ollut aktiivinen tutkimuskohteeni enää 5-6 vuoteen. Koen, että asiantuntijuuteni on jo alkanut vanhentua.
Asiantuntijuuteni Ranskan suhteen ei ehkä ole enää parhaassa terässään, mutta ei se toki ihan museokunnossakaan ole. Photo by Pixabay on Pexels.com
Mietin sitäkin, että terrorismiin liittyvät kysymykset eivät koskaan ole olleet tutkimuskohteenani ja mikäli keskustelussa painotettaisiin juuri terrorismia, voisin olla heikoilla jäillä osaamiseni kanssa. Toisaalta tiesin, että keskustelussa tultaisiin nostamaan esiin myös ranskalaisten tuntoja ja tunnelmia, enkä niihinkään ole nyt paneutunut.
Niinpä päätin kieltäytyä kohteliaasti kutsusta, ja ehdotin muutamaa muuta tutkijaa, joiden katsoin olevan minua parempia kommentaattoreita näissä kysymyksissä. Katsoin seuraavana päivänä lähetyksen, ja minusta se oli hyvä ja informatiivinen. Lopulta lähetyksessä käsiteltiin sellaisia teemoja, joita olisin omalla osaamisellani pystynyt varsin hyvin ja asiantuntevasti kommentoimaan, mutta tein silti mielestäni oikean ja vastuullisenkin päätöksen.
Väitöksen jälkeisen post doc -kauteni myötä Ranska jäi pienemmälle huomiolle, mutta sen sijaan perehdyin entistä paremmin islamiin Suomessa. Vielä vaihdettuani nykyiseen työhöni maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa olen kirjoittanut kaksi tekstiä liittyen musliminaisten huiveihin ja huntuihin nimenomaan Suomen kontekstissa. Ensimmäinen niistä julkaistiin elokuussa Teologisessa Aikakauskirjassa, ja toinen Politiikasta-verkkojulkaisussa marraskuun alkupuolella. Näiden tekstien suhteen en pysähtynyt miettimään, onko asiantuntijuuteni vanhentunutta. Sitä kylläkin pohdin, riittääkö aikani niiden kirjoittamiseen uuden työn ohella.
Asiantuntijuus ei säily, ellei sitä ylläpidä ja kehitä. Oma työurani on viime vuosina suuntautunut muualle kuin Ranskaan. Jäin tässä yhteydessä miettimään, minkä asiantuntija oikein olen. Taidan olla hieman välitilassa. Toki minulla on vankka osaaminen islamiin Euroopassa liittyvissä kysymyksissä, ja enköhän minä edelleen ole ihan pätevä uskontotieteilijä. Tiedeviestinnän asiantuntijaksi en oikein vielä osaa itseäni kutsua, mutta sellaiseksi haluan kovasti kehittyä. Sitä kohden siis!
Näin jossain vaiheessa kesää mainoksen verkkoseminaarista, jossa käsiteltäisiin selkokieltä viestinnässä. Ilmoitus pisti välittömästi silmääni kahdesta syystä. Ensinnäkin, koska viestintä on nykyään entistä suurempi osa työnkuvaani, ja toiseksi, koska tunsin kyllä termin selkokieli, mutta en siitä paljoakaan tiennyt.
Keskiviikkona 12.8.2020 pidetty ”Selkokieltä viestintään! Kieltä pitää ja voi yksinkertaistaa” -seminaari osoittautui minulle hyödylliseksi ja suorastaan silmiä avaavaksi tilaisuudeksi. Miksi näin? Tiivistän saamani opin kolmeen pointtiin.
1. Suomen väestöstä 11-14 % tarvitsee selkokieltä
Heti seminaarin alussa minut ravisteltiin hereille, kun kuulin, että jopa 14 % Suomen väestöstä tarvitsee selkokieltä. Ruotsinkielisten kohdalla prosentti on noin 10. Tämä on huomattavasti suurempi määrä kuin olin koskaan ajatellut. Tosin ehkäpä ongelma on siinä, etten ollut ajatellut riittävästi. Selkokieltä tarvitsevat muun muassa kieltä vielä heikosti osaavat maahanmuuttajat, eri tavoin vammautuneet ihmiset, sekä monet vanhukset. Kyllähän tästä saadaan kokoon iso joukko ihmisiä.
Selkokieli ei olekaan mikään marginaali-ilmiö, vaan selvästi asia, joka viestijän on syytä tuntea. Höristin siis korviani: nyt on syytä kuunnella.
2. Selkokieli ei ole sama asia kuin yleiskieli
Syystä tahi toisesta olin ajatellut, että hyvä yleiskieli on se, jolla pärjää myös ihmisten kanssa, joilla on haasteita kielen suhteen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan yleiskieli on monelle Suomessa asuvalle yksinkertaisesti liian vaikeaa.
Selkokieli on eri asia kuin yleiskieli. Siinä mukautetaan niin sisältöä, sanastoa kuin rakennettakin. Asioita voi esimerkiksi jakaa kohtiin, vaikkapa kolmeen pointtiin entisen pääministerimme tapaan (joskaan en tiedä onko hänellä selkokieli mielessään). Virkkeiden lyhyys, konkreettisuus ja havainnollisuus auttavat tekstin selkokielistämisessä. Ja lienee sanomattakin selvää, että sivistyssanat, ammattitermit tai kapulakieli eivät kuulu selkokieleen.
Seminaarissa esitettiin monia esimerkkejä. Esimerkiksi ”Tarttuminen ja suojautuminen – koronavirus” ei ole paras mahdollinen otsikko, siinä missä ”Koronaviruksen tarttuminen” on huomattavasti selkeämpi. ”Hanki uuteen kotiin kotivakuutus” kuulosti minun korvaani ilmauksena hyvältä, mutta sanakirjaa tarvitseva ei löydä verbiä ”hanki”. Siksi ilmaus ”Uuteen asuntoon kannattaa hankkia kotivakuutus” on toimivampi tapa ilmaista sama asia, sillä verbit ovat perusmuodossaan.
Myös kulttuurisidonnaiset ilmaisut voivat aiheuttaa ongelmia. Kun Suomessa puhutaan kevätjuhlasta, on monille selvä, että kyseessä on kouluvuoden päättävä tilaisuus. Tämä kuitenkin vaatii kulttuurista pääomaa, jota kaikilla ei (vielä) ole.
3. Selkokieli on sekä kirjoitettua että puhuttua kieltä
Se vähä, mitä selkokielestä ennen verkkoseminaaria tiesin, sai minut ajattelemaan, että selkokieli on ennen muuta kirjoitettua kieltä. Kuitenkin myös puhuttua selkokieltä tarvitaan, samoin kuin sen tutkimusta. Puhuttu selkokieli lienee vaikeampaa kuin kirjallinen, sillä puhuessa on vaikeampi hioa ilmaisuja ja etsiä parasta mahdollista tapaa ilmaista jokin asia.
Puhuttua selkokieltä ei ole vielä tutkittu paljon, ja sen merkitys on huomattu muutenkin kirjallista selkokieltä myöhemmin. Suomessa myös selkoruotsi, lätt svenska, on vielä varsin vähän tutkittu aihe. Työtä on ilmeisesti tehtävänä muillakin kuin minulla.
Helsingin yliopiston arvoihin kuuluu näkemys siitä, että tiede kuuluu kaikille. Tämän allekirjoitan täydestä sydämestä. Silloin tiede kuuluu myös heille, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat selkokieltä. Seminaarin myötä minussa heräsi kiinnostus tutustua selkokieleen enemmänkin, sillä opittavaa on selvästi paljon. Samalla jäin miettimään, miten ottaa selkokielisyysasiat huomioon tiedeviestinnässä? Vielä minulla ei ole tähän vastausta, mutta pyrin paneutumaan asiaan lähiaikoina.
Lisäys 19.8.2020: Selkokieltä viestintään! -seminaarin tallenne löytyy täältä vuoden 2020 loppuun asti.
”Tiede ja oppiminen kuuluvat kaikille.” Näin lukee Helsingin yliopiston strategiassa, ja allekirjoitan näkemyksen täysin. Tutkijoiden kannalta tämä tarkoittaa viestimistä monenlaisille yleisöille. Välistä kirjoitetaan tiukkaa analyysia tiedeyhteisön arvioitavaksi, välistä taasen huomattavasti yleiskielisemmin vaikkapa blogiin. Ja välistä pääsee vastaamaan lasten kysymyksiin.
Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset on minusta kerrassaan mahtava tiedepalsta. Lapset kysymykset ovat ihan helmiä! Vastaajien tehtävänä on muotoilla niin selkokieliset vastaukset, että pikkuväki ymmärtää. Tästä on aikuislukijallekin iso ilo, etenkin jos kysymys liittyy itselle vaikeaan alaan, kuten minun kohdallani esimerkiksi fysiikkaan.
Formaatin mukaisesti hyvin tiiviissä vastauksessani (löytyy sieltä sivun alaosasta) kerroin, etteivät kaikki musliminaiset suinkaan käytä huivia, ja ettei ole olemassa mitään varsinaista muslimihuivia. Huiveja on monenlaisia, samoin pukeutumistyylejä. Kerroin lisäksi, että osassa moskeijoita naisten tulee peittää päänsä, myös siinä tapauksessa, ettei itse ole muslimi. Vastaus kysymykseen on siis kyllä.
Olin tavattoman otettu, kun minua pyydettiin vastaamaan Emilialle. Toivottavasti hän sai riittävän selkeän vastauksen kysymykseensä.
Akateemisen pätkätyöläisen päiväkirja 