Kirjoitusprojekteja

Uskontotieteen ajoilta kesken olleet kirjoitusprojektit valmistuvat pikkuhiljaa. Elokuussa julkaistussa Teologisen Aikakauskirjan numerossa 3/2020 on teemana uskonto ja puoluepolitiikka. Tuo teema ideoitiin puolisentoista vuotta sitten Turussa Sosiologipäivien yhteydessä. Lopputuloksesta tuli ainakin minusta hyvä ja mielenkiintoinen.

Oma kontribuutioni teemanumeroon on katsausartikkeli, jossa tarkastelen eduskunnassa 2000-luvulla tehtyjä kirjallisia kysymyksiä ja lakialoitteita musliminaisten pukeutumiseen liittyen. Niitä on loppujen lopuksi aika vähän, ainakin jos miettii kuinka paljon islamista ylipäätään yhteiskunnassa puhutaan. Kirjalliset kysymykset ja lakialoitteet ovat myös vahvasti yhdestä puolueesta, perussuomalaisista, lähtöisin.

Tällä hetkellä julkaisua odottaa kaksi artikkelia, joista Yearbook of Muslims in Europe -teokseen tuleva teksti on jo valmis. Kirjakin julkaistaneen pikapuoleen. Olen kolmena vuotena ollut kirjoittamassa Suomen tilannetta käsittelevää artikkelia yhdessä kollegani Teemu Pauhan kanssa, mutta tämän vuoden teksti on osaltani viimeinen.

Tuon toisen artikkelin, tai tarkemmin sen kirjan, johon artikkeli on tulossa, aikataulusta en sen kummemmin tiedä. Toivottavasti kirja kuitenkin näkee pian päivänvalon.

Lisäksi on vielä kaksi kirjaprojektia, joissa olen mukana. Toisessa toimittajana ja yhden luvun kirjoittajana, toisessa yhtenä kirjoittajista. Molemmat ovat tavattoman mielenkiintoisia projekteja, enkä ajatellutkaan jättäytyä niistä pois, kun vaihdoin työpaikkaa viime keväänä. Pakko kuitenkin myöntää, että niiden edistäminen on välistä ollut aika hidasta ja raskasta, päivätyön ohella. Onneksi olen sitkeä luonne, joten kyllä nämäkin projektit saadaan maaliin.

Todennäköisesti ennen näitä jo mainittuja tekstejä tulee ulos lyhyempi juttu, jonka kirjoitin tällä viikolla. Mutta palataan siihen hieman myöhemmin.

Selkokieltä viestintään

Näin jossain vaiheessa kesää mainoksen verkkoseminaarista, jossa käsiteltäisiin selkokieltä viestinnässä. Ilmoitus pisti välittömästi silmääni kahdesta syystä. Ensinnäkin, koska viestintä on nykyään entistä suurempi osa työnkuvaani, ja toiseksi, koska tunsin kyllä termin selkokieli, mutta en siitä paljoakaan tiennyt.

Keskiviikkona 12.8.2020 pidetty ”Selkokieltä viestintään! Kieltä pitää ja voi yksinkertaistaa” -seminaari osoittautui minulle hyödylliseksi ja suorastaan silmiä avaavaksi tilaisuudeksi. Miksi näin? Tiivistän saamani opin kolmeen pointtiin.

1. Suomen väestöstä 11-14 % tarvitsee selkokieltä

Heti seminaarin alussa minut ravisteltiin hereille, kun kuulin, että jopa 14 % Suomen väestöstä tarvitsee selkokieltä. Ruotsinkielisten kohdalla prosentti on noin 10. Tämä on huomattavasti suurempi määrä kuin olin koskaan ajatellut. Tosin ehkäpä ongelma on siinä, etten ollut ajatellut riittävästi. Selkokieltä tarvitsevat muun muassa kieltä vielä heikosti osaavat maahanmuuttajat, eri tavoin vammautuneet ihmiset, sekä monet vanhukset. Kyllähän tästä saadaan kokoon iso joukko ihmisiä.

Selkokieli ei olekaan mikään marginaali-ilmiö, vaan selvästi asia, joka viestijän on syytä tuntea. Höristin siis korviani: nyt on syytä kuunnella.

2. Selkokieli ei ole sama asia kuin yleiskieli

Syystä tahi toisesta olin ajatellut, että hyvä yleiskieli on se, jolla pärjää myös ihmisten kanssa, joilla on haasteita kielen suhteen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan yleiskieli on monelle Suomessa asuvalle yksinkertaisesti liian vaikeaa.

Selkokieli on eri asia kuin yleiskieli. Siinä mukautetaan niin sisältöä, sanastoa kuin rakennettakin. Asioita voi esimerkiksi jakaa kohtiin, vaikkapa kolmeen pointtiin entisen pääministerimme tapaan (joskaan en tiedä onko hänellä selkokieli mielessään). Virkkeiden lyhyys, konkreettisuus ja havainnollisuus auttavat tekstin selkokielistämisessä. Ja lienee sanomattakin selvää, että sivistyssanat, ammattitermit tai kapulakieli eivät kuulu selkokieleen.

Seminaarissa esitettiin monia esimerkkejä. Esimerkiksi  ”Tarttuminen ja suojautuminen – koronavirus” ei ole paras mahdollinen otsikko, siinä missä ”Koronaviruksen tarttuminen” on huomattavasti selkeämpi. ”Hanki uuteen kotiin kotivakuutus” kuulosti minun korvaani ilmauksena hyvältä, mutta sanakirjaa tarvitseva ei löydä verbiä ”hanki”. Siksi ilmaus ”Uuteen asuntoon kannattaa hankkia kotivakuutus” on toimivampi tapa ilmaista sama asia, sillä verbit ovat perusmuodossaan.

pexels-photo-4440721.jpeg
Photo by Ian Panelo on Pexels.com

Myös kulttuurisidonnaiset ilmaisut voivat aiheuttaa ongelmia. Kun Suomessa puhutaan kevätjuhlasta, on monille selvä, että kyseessä on kouluvuoden päättävä tilaisuus. Tämä kuitenkin vaatii kulttuurista pääomaa, jota kaikilla ei (vielä) ole.

3. Selkokieli on sekä kirjoitettua että puhuttua kieltä

Se vähä, mitä selkokielestä ennen verkkoseminaaria tiesin, sai minut ajattelemaan, että selkokieli on ennen muuta kirjoitettua kieltä. Kuitenkin myös puhuttua selkokieltä tarvitaan, samoin kuin sen tutkimusta. Puhuttu selkokieli lienee vaikeampaa kuin kirjallinen, sillä puhuessa on vaikeampi hioa ilmaisuja ja etsiä parasta mahdollista tapaa ilmaista jokin asia.

Puhuttua selkokieltä ei ole vielä tutkittu paljon, ja sen merkitys on huomattu muutenkin kirjallista selkokieltä myöhemmin. Suomessa myös selkoruotsi, lätt svenska, on vielä varsin vähän tutkittu aihe. Työtä on ilmeisesti tehtävänä muillakin kuin minulla.

Helsingin yliopiston arvoihin kuuluu näkemys siitä, että tiede kuuluu kaikille. Tämän allekirjoitan täydestä sydämestä. Silloin tiede kuuluu myös heille, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat selkokieltä. Seminaarin myötä minussa heräsi kiinnostus tutustua selkokieleen enemmänkin, sillä opittavaa on selvästi paljon. Samalla jäin miettimään, miten ottaa selkokielisyysasiat huomioon tiedeviestinnässä? Vielä minulla ei ole tähän vastausta, mutta pyrin paneutumaan asiaan lähiaikoina.

Lisäys 19.8.2020: Selkokieltä viestintään! -seminaarin tallenne löytyy täältä vuoden 2020 loppuun asti.

 

 

 

 

 

Kirja uskontolukutaidosta

Heinäkuun loppupuolella valmistui jälleen yksi pitkäaikainen projekti, kun Springer julkaisi Tuula Sakaranahon ja Timo Aarrevaaran kanssa toimittamani kirjan The Challenges of Religious Literacy. The Case of Finland.

Saimme kirjoittajiksi joukon osaavia kollegoja, jotka kirjoittivat uskontolukutaidosta muun muassa lestadiolaisuuteen, kouluun, ja radikalisaation ehkäisyyn liittyen. Itse olin kirjan toimittajana mukana kirjoittamassa niin johdantoa kuin johtopäätöksiäkin. Niiden ohella kirjasta löytyy yhdessä Teemu Pauhan kanssa kirjoittamani luku Helsingin moskeijahankkeesta.

Tarkastelemme Teemun kanssa vastauksia, jotka Helsingin vuoden 2017 kunnallisvaaliehdokkaat antoivat Helsingin Sanomien vaalikoneen moskeija-aiheiseen väittämään. HS:n vaalikoneen ensimmäinen kohta käsitteli sitä, voidaanko Helsinkiin rakentaa suurmoskeija, mikäli se tehdään ilman julkista rahaa. Tähän väittämään vastasi numeerisesti (=asteikolla 1 – 5 kuinka samaa mieltä väittämän kanssa on) lähes 850 vastaajaa, ja 630 vastaajaa lisäsi myös sanallisesti näkemyksensä aiheesta.

Moskeijahanketta sekä puolustetaan että kritisoidaan aineistossa. Osa vastaajista koki, että muslimeilla tulee olla oikeus rakentaa moskeija siinä missä kristityt voivat rakentaa kirkon. Osa puolestaan viittasi ”muualla” saatuihin kielteisiin kokemuksiin moskeijahankkeista. Aineistosta nousevat esiin myös muun muassa radikaalin islamin leviämisen pelko, hankkeen rahoituspohjaan liittyvät kysymykset, ja islamin kokeminen vieraana ja politiikkaan kietoutuneena uskontona. Kaikkea tätä tarkastelemme uskontolukutaidon näkökulmasta tukeutuen Diane L. Mooren tapaan ymmärtää käsitteen sisältö.

Uskontolukutaito-kirjaSuomen Kulttuurirahaston tuen turvin kirja voitiin julkaista kaikille avoimena open access -julkaisuna. Kirjan pääsee lukemaan Springerin sivuilla.

Uskontolukutaitoon liittyen on vireillä toinenkin kirjahanke, tällä kertaa suomenkielinen. Sen suhteen työ on vielä niin kesken, että ei siitä tässä yhteydessä tämän enempää. Sen sijaan muutama muu postdoc-kauden julkaisu on vielä tulossa ulos tämän vuoden puolella, ja niistä ensimmäinen ihan pikapuoleen. Siitä sitten omassa postauksessaan lisää.

Uskontotieteen perusoppikirja

Viime viikolla julkaistiin Heikki Pesosen ja Tuula Sakaranahon toimittama teos Uskontotieteen ilmiöitä ja näkökulmia (Gaudeamus). Kyseessä on uskontotieteen perusoppikirja, joka sisältää ison joukon artikkeleita, aiheinaan muun muassa ateismi ja uskonnottomuus, fundamentalismi, uskonnollinen kokemus sekä uskonto ja media.

A2FF5C1F-8862-4F35-BEC6-D860CDEA38FD

Kirjassa on mukana kaksi lukua, joita olen ollut kirjoittamassa. Ensimmäinen näistä käsittelee maailmanuskontoja, ja olen kirjoittanut sen yhdessä Tuula Sakaranahon kanssa. Tuula on uskontotieteen professori ja yksi lähimmistä kollegoistani uskontotieteessä. Hän oli myös väitöskirjani ohjaaja.

Maailmanuskonnoista puhuttaessa niiden olemassaoloa harvemmin kyseenalaistetaan tai avataan sen tarkemmin. Tähän on kuitenkin alkanut tulla muutosta. Tiesittekö esimerkiksi, että buddhalaisuus on nimetty vasta 1800-luvun puolella? Tai että hindut eivät itse mielellään puhu hindulaisuudesta? Erilaisten kansanuskojen kannattajia on maailmassa satoja miljoonia, mutta puhutaanko heistä juurikaan kursseilla, joilla esitellään maailman eri uskontoperinteitä? Lisäksi islamin ja kristinuskon kaltaisista vakiintuneista maailmanuskonnoista kerrotaan yleensä aika oppikeskeisesti, eletyn uskonnollisuuden jäädessä pienempään osaan. Muun muassa tällaisista asioista kirjoitamme Tuulan kanssa.

Toinen luku, jota olen ollut kirjoittamassa käsittelee muuttoliikettä ja ylirajaista uskontoa, ja olen kirjoittanut sen yhdessä Teemu Pauhan kanssa. Tuulan tapaan Teemu on läheinen kollega. Meitä kaikkia yhdistää muun muassa se, että olemme tutkineet tavalla tai toisella eurooppalaista islamia. Teemun kanssa olemme kirjoittaneet aika paljon yhdessä: muistaakseni kolme artikkelia on nyt julkaistu, ja kaksi on vielä tulossa  tämän vuoden puolella. Lisäksi meillä on yksi isompi yhteinen hanke, mutta siitä lisää jollain toisella kerralla.

Uskonto on monin tavoin maantieteellisiä rajoja ylittävä ilmiö. Aikanaan tähän tarvittiin muuttoliikettä, mutta nykyteknologia mahdollistaa uskonnollisten vaikutteiden siirtymisen maailman toiselta puolelta toiselle käytössä olevan nettiyhteyden tarjoamaa vauhtia. Luvussamme nostamme esimerkkejä ennen muuta islamiin liittyen. Esimerkiksi Helsingin moskeijahankkeen yhteydessä ylirajaisuus ja maahanmuutto tulivat monin tavoin esiin. Suomen muslimeista merkittävä osa on edelleen ensimmäisen polven maahanmuuttajia, vaikkakin islam ja muslimit suomalaistuvat kovaa vauhtia. Moskeijalle haettiin rahoitusta pääasiallisesti Persianlahden maista sillä tarvittavan suuruista rahoitusta ei Suomesta oikein löydy. Moni moskeijahanketta vastustanut perusteli kantaansa muiden (nimeämättä jääneiden) maiden ongelmallisilla moskeijahankkeilla. Lisäksi huolehdittiin rahoittajamaista mahdollisesti tulevista opillisista vaikutteista.

Olen iloinen, että tämä kirjahanke on valmiina. Uskontotieteeseen tarvittiin päivitettyä perusoppikirjaa ja nyt sellainen on jälleen olemassa.

Etätyöapatia

Tänään Helsingin Sanomissa julkaistiin artikkeli etätyöapatiasta. Juttua varten haastateltu tutkimusprofessori Jari Hakanen Työterveyslaitokselta määrittelee etätyöapatian tylsistymiseksi etätyöpäivien yksitoikkoisuuteen. Apatialla tarkoitetaan yleisesti välinpitämättömyyden tilaa, johon liittyy esimerkiksi motivaation ja aloitekyvyn puutetta.

Yksi apatiaan johtava tekijä voi artikkelin mukaan olla se, ettemme etätyössä pääse juttelemaan kasvokkain työkavereidemme kanssa. Epävirallinen jutustelu kahvihuoneissa, käytävillä ja kopiokoneen äärellä puuttuvat.

Osalla etätyö ja ylipäätään koronaepidemian tuomat muutokset sekä epävarmuus voivat johtaa myös työuupumukseen, josta olisi tärkeää toipua kesäloman aikana, etenkin kun emme vielä tiedä mitä syksy tuo tullessaan.

Artikkeli nosti minulla pintaan niitä tuntemuksia, joita minulla on viimeisen parin kuukauden aikana ollut. Erittelen niitä seuraavassa hieman tarkemmin.

Tylsistynyt?

Etätyö alkaa tietyssä määrin kieltämättä tulla jo korvista. Helsingin Sanomien artikkelissa todetaan, että ajoittainen etätyö vaikuttaisi olevan useimpien mielestä hyvä asia. Minusta ainakin on. Nautin etäpäivistä, ja olen tehnyt niitä enemmän tai vähemmän säännöllisesti viime vuosina. Työhuoneella olen kokenut erityisen haastavaksi keskittyä kirjoittamiseen, ja monituntiset kirjoitussessiot ovat siellä usein jääneet haaveeksi. Kotona näppäimistöni laulaa paljon tehokkaammin.

Mutta että pelkkiä etäpäiviä? Vaikka olenkin nauttinut siitä, että olemme olleet kotona koko perhe ja voineet esimerkiksi lounastaa yhdessä, niin kyllähän tämä on alun erikoisuuden jälkeen muuttunut jo rutiiniksi, ja vietävän tylsäksi. En ole välinpitämätön työtäni kohtaan, ja motivaatio on kunnossa. Aloitekyky minulla on mielestäni kuitenkin laskenut, minkä koen ajoittain hankalaksi.

Erillään muista?

Minulle on kieltämättä hankalaa olla jatkuvasti ja kuukausitolkulla erillään työyhteisöstäni. Tämän hetken tietojen mukaan pääsen työhuoneelle työskentelemään aikaisintaan elokuun alusta alkaen. Koen ne artikkelissakin mainitut epäviralliset jutusteluhetket tärkeänä osana työtäni, ja myös työhyvinvointiani. Parhaat ideat eivät suinkaan aina tule tarkoitusta varten järjestetyssä kokouksessa, vaan monesti myös kesken kahvihuoneessa tapahtuvan rupattelun.

Erillisyyden tunne korostuu minulla siksikin, että aloitin huhtikuun alussa uudessa työssä. En tuntenut tiedekuntaa enkä sen henkilöstöä etukäteen lainkaan, ja nyt melkein kahden kuukauden työskentelyn jälkeen olen edelleen tilanteessa, jossa olen tavannut f2f kaksi työyhteisöni jäsentä.

Luin eilen hyvän artikkelin tiedeviestinnästä. Siinä haastateltiin Helsingin yliopiston pitkäaikaista tiedeviestijää Minna Meriläinen-Tenhua. Hän kertoo jutussa, kuinka aikanaan aloitti Kumpulan kampuksella. Humanistina hänellä oli paljon opittavaa, niin kampuksella tehtävästä tutkimuksesta kuin siellä toimivista ihmisistäkin. Meriläinen-Tenhu kuvaa työsuhteensa alkua seuraavasti:

”Alaan tutustuminen ei onnistu ilman tutustumista ihmisiin. Siis ulos työhuoneesta ja neukkareista. Siirryttyään Kumpulan kampukselle Meriläinen-Tenhu kertoo lähteensä systemaattisesti tutustumaan ihmisiin seminaareihin, kahvihuoneisiin ja tupakkapaikoille.

— Olen lähestynyt uusia ihmisiä ihan sillä, että minä olen Minna, kukas sinä olet ja mitä teet?”

Tuota kohtaa lukiessani minulla nousivat harmin kyyneleet silmiin. Juuri noin minäkin olin ajatellut Viikissä aloittaa! En yksinäni kotisohvalla. Olen toki tutustunut ihmisiin jonkin verran Zoom-palavereiden yhteydessä, mutta odotan kyllä todella paljon sitä aikaa, kun pääsen työhuoneelleni Viikkiin.

Uupunut?

On uupumusta, ja uupumusta. Työuupumusta, josta artikkelissakin varoiteltiin ja johon on syytä puuttua. Ja toisaalta sellaista uupumusta, jonka koen olevan ihan ok. Itse olen ollut lähinnä jälkimmäisellä tavalla uupunut, enkä siten ole huolissani.

Uupumusta minulla tuo ennen muuta se, että tällä hetkellä opettelen niin intensiivisesti uutta. Se on myös tavattoman motivoivaa. Vähän kuin kunnon liikunnan jälkeen voi olla aivan puhki, mutta hyvillä mielin.

Ajoittaista uupumusta tuo kieltämättä myös tuo yhteisön ja kasvokkaisten kontaktien puute, josta yllä kirjoitin. Kyse on kuitenkin yksittäisistä hetkistä, kun tunnen tilanteen erityisen raskaaksi. Tiedän hyvin miksi asiat ovat niin kuin ovat, ja etten ole tilanteessa yksin. Se auttaa kummasti.

Kiitollisuudenkohteita

Minun etätyöapatiaani ja koko tilanteen jaksamista auttaa suuresti se, että mietin aktiivisesti myös kaikkea sitä mikä on hyvin. Tähän loppuun haluankin listata muutaman kiitollisuudenkohteen.

  1. Minulla on työ, josta minulle maksetaan palkkaa. Monella ei koronatilanteen takia enää ole. Kotiympäristöön tylsistyminen ja sosiaalisten kontaktien vähyys ovat näin tarkasteltuina aika pieniä asioita.
  2. En ole työssäni kokonaan ilman sosiaalisia kontakteja. Asiat ovat vain menneet hyvin eri tavalla kuin toivoin.
  3. Olen pysynyt terveenä, samoin perheeni ja läheiseni.
  4. Etätyöt ja etäkoulu ovat tarkoittaneet sitä, että olen saanut viettää tavallista enemmän aikaa perheeni kanssa. Esimerkiksi yhteiset iltapäivän pienet herkkuhetket aurinkoisella parvekkeella ovat olleet ihania.
  5. Kaikki tämä tapahtuu aikana, jolloin auringonvalo, vehreys ja lintujen sirkutus lisääntyvät.
  6. Emme ole joutuneet eristäytymään sisälle. Minulla on ystäviä ja sukua esimerkiksi Ranskassa ja Espanjassa. Me olemme päässeet helpolla.

IMG_7153
Pirkko tuli seuraksemme parvekkeelle.