Riitänkö?

Viime aikoina olen pohtinut pitkästä aikaa akateemisen maailman herättämiä riittämättömyyden tunteita. Olen päätynyt alalle, jolla jatkuvasti mitataan ja arvioidaan, ja jolla edes erinomainen ei aina riitä. Antakaahan kun täsmennän.

Rahoitusta hakiessa hakemus voidaan arvioida erittäin hyväksi, mutta tämä ei vielä takaa rahoituksen saamista.

Artikkeleita ei julkaista tieteellisissä lehdissä noin vain. Tekstit käyvät läpi vertaisarvioinnin, ja ihan kaikille ei vielä ole avautunut, että palautetta ja kehittämisehdotuksia voi antaa myös hyvässä hengessä. Onneksi on hyvä työyhteisö, jossa jakaa kokemuksia siitä, kun oma teksti on enemmän tai vähemmän tyrmätty.

Oman alan työpaikat ovat kiven alla. Uskontotieteen professoreita on Suomessa nopeasti laskettuna viisi, ja lehtoreita kaiketi kymmenkunta. Erinomaisia hakijoida jokaiseen pestiin on lukuisia.

Valitanko? En oikeastaan. Olen kyllä tiennyt varsin hyvin mihin olen ryhtynyt. Sitä paitsi tiedettä tuleekin tarkastella tiukoin kriteerein, ettei mikä vain ”mutuilu” mene läpi.

Akateemisena pätkätyöläisenä toimiminen taitaa olla vähän samanlaista kuin yrityksessä, jossa on jatkuvasti yt-neuvottelut päällä. Koskaan ei oikein tiedä jatkuuko rahoitus ja riittääkö oma työpanos. Se on aika raskasta.

Lisäksi akateemiseen työhön kuuluu monia tehtäviä, joista ei saa minkäänlaista taloudellista korvausta. Harvemmin me artikkeleista tai kirjoista mitään saamme. Televisio-, radio- ja lehtihaastatteluissa sama asia. Samoin vertaisarvioinnissa. Akateemisia meriittejä kerätään paljon ihan ilmaistyöllä. Jonkinlainen perusrahoitus on tarpeen.

Rahoitushaut ovat tällä hetkellä kiivaimmillaan, kun esimerkiksi Suomen Akatemian, Koneen Säätiön, Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin ja kohta myös Suomen Kulttuurirahaston haut ovat käynnissä. Olen osaan näistä hauista osallistumassa. Tuntuu melkein hassulta hakea rahaa, jota olisin nostamassa vuoden päästä, nykyisen rahoitukseni päätyttyä. Jos voisin keskittyä hetkisen ihan vain tutkimukseen?

Kirjoitin viimeksi opetustehtävistä kieltäytymisestä. Huomaan miettiväni pikkuisen, ammuinko omaan jalkaani kieltäytymällä? Olen niin sisällä roolissa, jossa olen kuin partiolainen ”aina valmiina”, että omien rajojen vetäminen jännittää. Pidetäänkö minua jatkossakin riittävän hyvänä, vaikka en kaikkiin tarjottuihin tehtäviin tartukaan?

Samalla, olen viimein tajunnut, että olisi järjetöntä olla vaalimatta omaa jaksamista ja vapaa-aikaa. Olen minä niinkin tehnyt. Pidentänyt CV:tä ja miettinyt tulevia hakuja. Tehnyt, tehnyt ja taas kerran tehnyt, koska innostun ja kiinnostun. Tämä on kai sitä, kun työ ei ole ”vain työtä”. Siksikin pätkätyöläisyys on raskasta: mitäs sitten, jos / kun ei enää voikaan tehdä sitä mitä rakastaa?

Oma suhtautumiseni tähän kaikkeen on aika ristiriitaista. Saan tehdä asioita, jotka kiinnostavat minua suunnattomasti. Omalla tavallaan nautin suuresti projektiluontoisesta työstä, ja ajatus ns. ”loppuelämän työstä” on lähinnä outo. Pidän monista, päällekkäisistä työtehtävistä, enkä pelkää työtä. Samaan aikaan kyseenalaistan säännöllisen epäsäännöllisesti koko akateemisen pätkätyöläisyyden: onko tässä yhtään mitään mieltä?

Tällä hetkellä en osaa tuohon kysymykseen vastata.

Työstä kieltäytymisen taito

Apurahalla työskennellessä on luvallista tehdä 25% työajasta jotain muuta kuin sitä, mihin apurahan on saanut. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa tutkimuksen ohelle ennen muuta opetustehtäviä, joita olen jo sopinut jonkin verran tälle lukuvuodelle.

Tänään kuitenkin kieltäydyin kahdesta uudesta opetustehtävästä. Toisen olisin saanut, toinen oli mahdollinen. Kumpaankin sanoin, etten ole käytettävissä.

Kirpaisi se ensin. Rakastan opettamista, ja hyvin harvoin olen tarjotuista opetustehtävistä kieltäytynyt. Mieluummin olen sitten nipistänyt aikaa muualta.

Akateeminen pätkätyöläisyys on omanlaistansa freelance-hommaa. Myös apurahalla. Töistä kieltäytyminen on vaikeaa, koska entäs jos ei enää pyydetäkään? Ja se, että nimenomaan pyydetään, hivelee itsetuntoa. Hommat on siis aiemmin tullut hoidettua hyvin. Pitäisikö kuitenkin suostua?

Olen viime vuosina panostanut paljon itsetuntemukseni parantamiseen. Yksi asia ainakin on selvä: olen kova tyttö haalimaan itselleni hommia. Olen auttamattoman innostuva, ja kiinnostunut monenlaisesta. Olen myös kova tekemään töitä. Etenkin kun puhutaan työtehtävistä, joista sydämeni pohjasta pidän. Nämä ovat positiivisia piirteitä, kunhan osaa pitää työmääränsä kurissa. Ja sitä minä en oikein aina osaa.

Kesällä mietin näitä asioita ja totesin, että minun on syytä paitsi tarkistaa työmääriäni, niin myös nauttia siitä, että apurahan turvin voin vuoden ajan keskittyä ennen muuta tutkimukseen. Olen alkanut vaalia vapaa-aikaani entistä tarkemmin, enkä lähde enää ihan kaikkeen mukaan enkä ota vastaan jokaista tarjottua työtehtävää, vaikka ne olisivat kuinka kiinnostavia tahansa. Tässä kaikessa on vielä opeteltavaa, mutta koen olevani oikealla tiellä.

time for change sign with led light
Photo by Alexas Fotos on Pexels.com

 

 

Metodifestivaali

Kysyin edellisessä postauksessani, mihin aika kuluu? Keskiviikon ja torstain osalta vastaus on: metodien parissa. Kolmipäiväinen Metodifestivaali järjestettiin Tampereen yliopistolla, ja itse siis osallistuin kahden jälkimmäisen päivän ohjelmaan.

IMG_5971.JPG

Olen jo muutamaan kertaan maininnut täällä blogissa, että suunnittelen tutkimusaiheeni ja -kenttäni osittaista uudelleensuuntaamista. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että olen nyt syksyllä hakemassa rahoitusta tutkimukselle, jonka aihepiiri liittyisi edelleen uskontolukutaitoon, mutta jonka aineiston keräisin aivan muualta kuin politiikan parista, kuten olen tähän saakka tehnyt.

Suurin suunnittelemani muutos on se, että haluan kerätä oman tutkimusaineiston ja mieluiten lähteä kenttätöihin. Ihan alunperin, siellä 1990-luvun loppupuolella, haaveilin kerääväni graduaineiston Afrikan alkuperäisuskontoihin liittyen. Muutaman mutkan kautta päädyin kuitenkin tutkimaan ranskalaista poliittista keskustelua, ja valmiita, minusta riippumatta syntyneitä tekstiaineistoja.

Jos rehellisiä ollaan – ja minähän olen – ei gradun tai väitöskirjan aineiston kerääminen esimerkiksi haastatteluin olisi tullut kuuloonkaan. Tutkimuksen kannalta se olisi voinut olla järkevääkin, mutta kun minä olin aivan tavattoman ujo vielä tuolloin. Valmiit tekstiaineistot olivat paljon turvallisemman tuntuinen vaihtoehto. Ihminen kuitenkin kasvaa ja muuttuu, ja nyt mieli palaa havainnoimaan, osallistumaan ja haastattelemaan.

IMG_5972

Näillä ajatuksilla lähdin Metodifestivaaleille. Osallistuin kahden päivän aikana yhteensä neljään sessioon, ja kävin kuuntelemassa yhden keynote-luennon ja yhden paneelikeskustelun. Tarkoituksenani oli nimenomaan oppia uutta: tutkimushaastattelusta, henkilötietojen keräämisestä, anonymisoinnista. Mukaan tarttui oppia myös laadullisten tutkimusmenetelmien laadukkaasta opettamisesta, mikä olikin mainiota, sillä sovin tällä viikolla opettavani myöhemmin syksyllä juuri laadullisten menetelmien menetelmäkurssin.

Palasin kotiin pää täynnä uutta tietoa ja uusia ideoita. Mukaan pääsi kuitenkin hiipimään myös pieni epävarmuus. Henkilötietoihin liittyvä lainsäädäntö vaikutti monimutkaiselta ja aiheutti lähinnä tunteen, että tavalla tai toisella sen kanssa tulee tyrittyä, vaikka kuinka koettaisi tehdä oikein. Toisaalta, sama tunne minulla on tekijänoikeuslainsäädännön suhteen, ja siltikin opetan ja käytän erilaisia materiaaleja opetuksessani.

Nyt ei auta kuin kehitellä omaa tutkimusideaa eteenpäin ja pohtia, missä määrin mikä / mitkä ovat ne parhaat menetelmät saadakseni vastauksen tutkimuskysymykseeni. Mikäli haastatteluita tarvitaan, niin sitten ei muuta kuin härkää sarvista, ja asioita selvittämään. Ja toisaalta, henkilötietokysymyksiin päätyy myös esimerkiksi kirjallisten kyselyiden kanssa. Tutkimusideani ei oikein toimi valmiilla aineistoilla, joten uuden opettelua on väkisinkin edessä. Ja se on itse asiassa todella motivoivaa, vaikka lakikysymykset vähän jännittävätkin. Onneksi yliopistolla on osaavia kollegoja ja hallintohenkilökuntaa auttamassa.

Entäs se festari-osuus? Metodifestivaali on mielestäni mainiosti nimetty, mutta ainakin minun festarikokemukseni oli kaukana sellaisesta stereotyyppisestä festarimenosta: nautin kyllä erinomaisesta kattauksesta hyviä esiintyjiä, mutta nukuin mukavassa sängyssä hotellissa, join vettä, ja menin aikaisin laskemaan poroja. Varsinainen bilehile :D

DD28360C-21E9-4C0B-A5AF-61DC0178E90B

Mihin aika kuluu?

Lueskelin iltasella Twitter-keskustelua siitä, kuinka paljon tutkija käyttää vuosittaisesta työajastaan rahoituksen hankkimiseen. Arviot vaihtelivat noin viidestä prosentista jopa kolmannekseen työajasta asti. Aika hurjia lukuja, etenkin, kun ajattelee, että moni tutkija on melko lyhyillä rahoituspätkillä ja rahoitushaut voivat hyvin olla jokavuotista hommaa. Rauhaa sille päätyölle – tutkimukselle – ei kovin paljon ole.

pexels-photo-707582.jpeg
Photo by Buenosia Carol on Pexels.com

Itsellänikin tämä syksy tarkoittaa rahoitushakuja – siitä huolimatta, että nostan ensimmäisen erän vuoden mittaisesta rahoituksestani ensi maanantaina. Kuten aiemmin kirjoitin, suuntaisin mielelläni tutkimustani hieman uusille urille, ja siihen tarvittaisiin pitempi kuin vuoden rahoitus. Sopivia rahoittajia on rajallinen määrä, joten heti on haettava. Lisäksi akateemisessa maailmassa haut ovat auki pääsääntöisesti kerran vuodessa, joten nyt on haettava, jos haluan välttää rahoituskatkoksen vuoden päästä.

antique bills business cash
Photo by Pixabay on Pexels.com

Yksi syy, miksi rahoitushakuihin menee niin paljon aikaa on se, ettei kyseessä ole mikään pikainen lomakkeen täyttäminen. Ehei! Täytetään lomaketta, päivitetään ansio- ja julkaisuluetteloa, ja ennen kaikkea kirjoitetaan mahdollisimman hyvä tutkimussuunnitelma, joka voi pituudeltaan hyvin olla kymmensivuinen. Luonnollisesti eri rahoittajat haluavat hieman eri asioita (pituus, liitteet, kieli jne), joten saman hakemuksen kierrättäminen useammalle taholle toimii vain osin.

Ensi viikonloppu tulee kulumaan kahden hakemuksen parissa. Ne ovat hieman erilaisiin tarkoituksiin ja lisäksi toinen on suomeksi ja toinen englanniksi, joten molemmat on mietittävä alusta loppuun. Kokemus auttaa jonkin verran, mutta työtä on edessä. Siksi olenkin varannut koko viikonlopun tehokasta työskentelyä varten, ilman vastailua sähköposteihin, kokouksia, opetuksen suunnittelua ja muuta normaalin työviikon hommaa.

Sitä ennen lähden kuitenkin Tampereelle festareille! Millaisille, siitä lähipäivinä lisää.

 

Käsitteiden sekamelska

Osallistuin tänään Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa järjestettyyn käsitetyöpajaan, jossa käsiteltiin kulttuuria, katsomusta, kieltä sekä ääri-ideologioita. Lyhyitä, yhteisiä aloitus- ja lopetustilaisuuksia lukuunottamatta olimme jakaantuneet neljään ryhmään edellä mainittujen käsitteiden mukaan. Ei ehkä kovinkaan yllättävää, että olin katsomus-ryhmässä.

Postdoc-tutkimukseni keskeinen käsite on uskontolukutaito, joka määritelmällisesti pitää sisällään myös sekulaarit katsomukset. Onko tämä riittävää, vai pitäisikö puhua myös katsomuslukutaidosta? Vai ihan vain katsomuslukutaidosta, ja määrittää katsomus uskonnon yläkäsitteeksi? Tällaisia olen työkseni pyöritellyt erilaisissa yhteyksissä.

Asiaa ei erityisemmin selvennä se, että aikalailla samaa tematiikkaa käsitellään myös esimerkiksi kulttuuri- ja katsomussensitiivisyyden, katsomustietoisuuden, katsomusreflektiivisyyden, uskonto- ja katsomusdialogin, ja monen muun käsitteen kautta. Vähemmästäkin menee pää pyörälle.

Tämä päivä oli varattu näiden asioiden möyhimiselle yhdessä kollegojen kanssa. Keskustelu paikantui kasvatustieteelliseen ja koulukontekstiin, ja enemmistö paikallaolijoista taisikin olla juuri kasvatustieteilijöitä. Itse olen viime aikoina tarkastellut uskontolukutaitoa ennen muuta poliittisessa kontekstissa, enkä tuntenut entuudestaan erityisen hyvin suomalaisen kasvatustieteen puolella käytyjä keskusteluja uskontoon ja katsomuksiin liittyen. Työpaja olikin minulle hyvä oppimisen paikka.

Päivän jälkeen pää oli ehkä entistäkin enemmän pyörällä. Tämän hetken fiilikseni on, että pitäydyn uskontolukutaidon käsitteessä, pitäen huolta, että a) määrittelen sen hyvin ja b) ilmaisen selkeästi, että käsite sisällyttää myös sekulaarit katsomukset. Näin ennen muuta siksi, että kansainvälinen tieteellinen keskustelu, johon haluan osallistua, käyttää käsitettä religious literacy. Samaan aikaan olen kyllä sitä mieltä, että katsomukset on se laajempi käsite, jonka alle uskonto sijoittuu. Ja että lukutaito on käsitteenä hankala. Huh!

Haluan kuitenkin myös tutustua tarkemmin kasvatustieteen puolella tehtyyn tutkimukseen ja siinä käytettyyn käsitteistöön. Eniten mieltäni jäi kutkuttamaan katsomustietoisuuden käsite, josta haluan lukea enemmän. Sain myös muutamia kiinnostavia kirjallisuusvinkkejä koskien mm. maailmankatsomuksen, uskonnon ja ideologian määrittelyä, joten lukemista lienee jälleen edessä.

Lopuksi vielä pari sanaa työpajasta työskentelymuotona. Yhteiset brainstormaukset, työpajat ja vastaavat ovat mielestäni mahtavia, etenkin kun oma työ sisältää paljon ihan yksikseen tehtävää peruspuurtamista. Silloin, kun ryhmässä on hyvä henki, on helppo ajatella ääneen ja tuoda esille hyvinkin keskeneräisiä ideoita. Näin oli tänäänkin, ja vaikka intensiivinen työskentely vei aikalailla mehut, oli minulla kotiintuomisina iso joukko uusia ajatuksia ja johtolankoja, joita lähteä seuraamaan. Samoin sain kirkastettua itselleni entistä paremmin niitä rajoituksia, joita uskontolukutaidon käsitteeseen liittyy.

Crazy new shit?

Löysin kesällä Rosebudin kirjakaupasta kortin, joka kuvaa hyvin fiiliksiäni. Kortti näyttää tältä.

Shit

Tuossa minä olen, jonkinlaisessa risteyksessä, miettimässä missä kaikissa asioissa (työ)elämässäni on ihan ok jatkaa vanhalla tutulla linjalla, ja mihin kaikkeen haluan uutta kulmaa, ellen peräti jotain päräyttävän erilaista kuin ennen.

Syksy toi tullessaan taas uuden pätkän: toimittuani vuoden yliopistonlehtorina, on nyt edessä vuosi tutkijatohtorina apurahan turvin. Voisin jatkaa väitöksen jälkeistä tutkimustani samalla linjalla kuin viimeiset pari vuotta, mutta uusi tulokulma houkuttaa. Miten valitsen, etenkin kun tiedän, että uutta tulokulmaa varten tarvitsisin ainakin kahden vuoden rahoituksen. Luotanko siihen, että rahoitus järjestyy, vai pitäydynkö vanhassa?

Näiden pohdintojen keskellä päätin uudistaa verkkosivuni, ja alkaa samalla kirjoittaa blogia säännöllisemmin. Vanhat sisällöt löytyvät pitkälti täältä edelleen, mutta jatkossa haluan keskittyä entistä enemmän tutkijan ja opettajan elämän kuvaamiseen ja pohtimiseen. Akateeminen pätkätyöläisyys sisältää omat hyvät ja huonot puolensa. Niistä haluan kirjoittaa, ja samalla kertoa akateemisen työelämän arjesta yleisemminkin.

Artikkelini uskontolukutaidosta

Tänään julkaistiin Uskonnontutkija-lehdessä artikkelini Uskontolukutaito tutkimuksen kohteena. Diskursiivinen näkökulma. Teen artikkelissa metodologisen avauksen (suomalaiseen) uskontolukutaidon tutkimukseen muovaamalla uskontolukutaidon keskeisen kehittäjän, Adam Dinhamin, tulkintakehikon diskursiiviseen tekstitutkimukseen ja tutkijasta riippumattomasti syntyneen aineiston analyysiin sopivaksi. Yhdistän Dinhamin uskontolukutaidon tulkintakehikkoon diskurssihistoriallisen ja retorisen analyysin elementtejä ja luon oman lähestymistapani, jossa tarkastellaan aineistossa esiintyviä kategorisointeja, asenteita ja argumentaatiostrategioita.

Kevätlukukaudella olen tämän artikkelin lisäksi

* lähettänyt kustantajalle uskontolukutaitoa käsittelevän kokoomateoksen. Olen tuon teoksen kolmas toimittaja, ja yksi kirjoittajista yhteensä kolmessa artikkelissa.

* lähettänyt Suomea käsittelevän maakatsauksen Yearbook of Muslims in Europe -teokseen. Olen kirjoittanut katsauksen yhdessä kollegani kanssa. Kirja julkaistaan loppuvuodesta.

* kirjoittanut kaksi kirja-arviota, joista toinen on jo julkaistu. Kolmannen arvion kirjoitan loman aikana.

* sopinut mielenkiintoisesta teemanumerosta suomalaisen tieteellisen julkaisun kanssa.

Nyt hyvillä mielin lomalle!

macro photography of black sunglasses on sand
Photo by Ylanite Koppens on Pexels.com

Uusi kirja-arvio

Teologisen Aikakauskirjan uusimmassa numerossa 2/2019 on kirja-arvioni Anabel Ingen kirjasta The Making of a Salafi Woman (2016). Salafismi on konservatiivinen islamin suuntaus, ja kirjassaan Inge kuvaa Lontoossa salafinaisten parissa tekemänsä kenttätyön tuloksia. Kiinnostavaa on muun muassa se, kuinka naiset pyrkivät noudattamaan salafismin tiukkoja ja tarkkoja sääntöjä, mutta käytännössä tekevät usein erilaisia kompromisseja. Lämmin lukusuositus!

Ensimmäinen Argumenta-tapaaminen

Järjestimme ensimmäisen tutkijatapaamisen Argumenta-hankkeemme ”Uskontolukutaito moniarvoisessa yhteiskunnassa” tiimoilta Helsingissä 16. – 17.4.2019. Tapaamisen teemana oli ”Tämän päivän lukutaidot” ja kansainvälisenä vieraanamme oli professori Adam Dinham Iso-Britanniasta.

Tapaaminen antoi ainakin minulle paljon uusia eväitä uskontolukutaito-käsitteen käyttämiseen omassa tutkimuksessani, mikä hyödytti suuresti uskontolukutaitoa käsittelevää artikkeliani, jota juuri kirjoitan. Artikkeli ilmestyy toivon mukaan alkukesästä.

Osana tapaamista järjestimme myös kaikille avoimen keskustelutilaisuuden uskontolukutaidosta ja sen tarpeesta. Keskustelutilaisuuden puhujina olivat professorit Adam Dinham, Martin Ubani ja Tuula Sakaranaho, ja itse toimin keskustelutilaisuuden vetäjänä. Jos sinua kiinnostaa kuulla tarkemmin uskontolukutaidosta, kannattaa ehdottomasti katsoa keskustelutilaisuuden tallenne.