Lukijapalautetta

Viikko sitten vietin muutaman antoisan päivän Turussa kansainvälisessä seminaarissa, joka oli osa uskontolukutaitoa käsittelevää Argumenta-hankettamme. Kaikkiaan meillä tulee olemaan seitsemän seminaaria vuoden 2020 loppuun mennessä. Kaksi ensimmäistä on nyt takana, ja kolmas kolkuttelee jo ovella.

IMG_6167.jpg

Turussa pohdimme uskontolukutaito-käsitteen antia niin tutkimukselle kuin julkisellekin keskustelulle, ja tulimme siihen tulokseen, että käsitteellä on enemmän annettavaa näistä jälkimmäiselle. Uskontolukutaitoon voidaan katsoa sisältyvän useitakin tekijöitä, mutta ainakin alustava yhteisymmärrys tuntui vallitsevan siitä, että uskontoihin (ja katsomuksiin ja uskonnottomuuteen) liittyvä tieto on merkittävää. Uskontolukutaitoisella henkilöllä on siis ainakin jonkinlainen yleissivistys myös näistä teemoista.

Pyrin omalla toiminnallani lisäämään nimenomaisesti tutkittua tietoa uskonnoista. Minusta uskonto on ilmiönä tavattoman mielenkiintoinen ja kiehtova, vaikka itse olenkin varsin maallistunut. Etenkin islamiin liittyy nykyään paljon asiatonta keskustelua, jopa kansanedustajien taholta, ja omalta osaltani pyrin tuomaan faktoja pöytään kaiken ”mutuilun” ja uhkakuvien maalailun keskelle. Niinpä jos burkinia käyttävästä naisesta kirjoitetaan, että kyseessä on miehensä alistama raukka säkissä, katson, että on syytä tuoda esiin tutkittua tietoa aiheesta.

Valitsen kuitenkin nk. taisteluni varsin tarkasti. Tämä johtuu ihan siitä, että vaikka pidän niin uskontolukutaitoa kuin tutkittua tietoa ylipäätään arvossa, en ole erityisen innostunut saamaan niskaani vihapuhetta tai loanheittoa, mitä verkossa on valitettavan paljon. Tätä olen joskus aiemminkin pohtinut. En siis lähde ihan jokaiseen Twitter- tai Facebook-keskusteluun mukaan.

Islam ei ole sieltä helpoimmasta päästä aiheita, ja koska kyseinen uskonto Suomen kontekstissa liittyy vahvasti maahanmuuttoon, on tuloksena haastava yhtälö. Nostan näitä aiheita aina aika ajoin somessa esiin, mutta mieluiten keskustelen niistä kasvokkain, esimerkiksi luennoilla. Tästä huolimatta olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään aktiivisuuttani verkossa.

Näyttökuva 2019-11-10 kello 23.33.44

Selkeästi enemmän toimin uskontolukutaidon hyväksi Katsomukset.fi-verkkojulkaisun yhtenä päätoimittajista. Julkaisumme pyrkimyksenä on juuri uskontoja, katsomuksia ja uskonnottomuutta käsittelevän tutkimustiedon tuominen julkiseen keskusteluun ja kaikkien saataville, yleistajuisessa muodossa. Olen itsekin kirjoittanut Katsomuksiin tekstejä, myös islamista.

Muutama viikko sitten sain epäsuorasti lukijapalautetta yhdessä kollegani Teemun kanssa. Kyseessä on Satakunnan kansan tekstaripalsta, johon joku lukija oli lähettänyt seuraavan viestin:

Näyttökuva 2019-11-10 kello 23.02.22

Tämä lyhyt viesti ilahdutti isosti. Oli mukava huomata, että lukija kehotti tutustumaan tutkimuskirjallisuuteen, ja koki, että Teemun ja minun työ on mainitsemisen arvoista. Meillä on tälläkin hetkellä useampi yhteinen projekti kesken, joista etenkin yksi tulee toivottavasti osaltaan edistämään islamiin liittyvää lukutaitoa Suomessa. Mutta ei siitä vielä sen tarkemmin tässä vaiheessa.

Uskontolukutaito ja tutkittu tieto on ollut työssäni esillä muissakin merkeissä viime aikoina. Muutama viikko sitten osallistuin paneelikeskusteluun Helsingin kirjamessuilla. Siellä pohdin omalta osaltani miksi musliminaisten huivit ja hunnut – ja itse asiassa uskonto ylipäätään – on niin sensitiivinen aihe Ranskassa.

Kirjamessuilla sain myös kutsun vierailemaan Ranskaa käsittelevään podcastiin. Jakso äänitetään tulevalla viikolla ja odotan sitä jo innolla. Saa nähdä millaista lukijapalautetta siitä tulee.

Alpakoista, ja vähän muustakin

Helsingin yliopiston uskontotiede täyttää ensi vuonna kunnioitettavat 50 vuotta ja olen mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa juhlavuoden tapahtumia. Päätimme ottaa varaslähdön jo tänä syksynä ja suunnittelimme kollegani kanssa työhyvinvointitempauksen, joka toteutui tänään.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan kutsuimme työpaikan vehreälle sisäpihalle kaksi vierasta tuomaan koko työyhteisölle iloista mieltä ja pientä hengähdystaukoa. Saanko esitellä, Bonita ja Sandra!

Alpakat
Bonita ja Sandra tulevat HyvänMielen alpakat -nimiseltä tilalta.

On aika mieletöntä, kuinka paljon iloa kaksi karvaista otusta voi ihmisille tuoda. Pihalla kuultiin ihastuneita kiljahduksia, kun ohikulkijat tajusivat ketkä nurmella seisoskelivat. Kännykkäkamerat olivat ahkerassa käytössä, ja kiitoksia riitti. Yliopiston some-tiimikin jalkautui innoissaan paikalle, rahtusen ankeaa säätä uhmaten.

Humanistinen Twitter

Alpakoiden kähäräisellä suloisuudella on myös vakavampi puolensa. Olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota, ja myös puhua, etenkin yliopisto-opiskelijoiden jaksamisesta sekä mielenterveyden häiriöistä. Näihin liittyvät ongelmat ovat todellisuutta huomattavan suurelle osalle niin perustutkinto- kuin jatko-opiskelijoitakin. Myös henkilökunnan jaksaminen ja hyvinvointi on ollut koetuksella esimerkiksi viime vuosien suurten muutosten myötä. Tämä kaikki tulisi mielestäni ottaa vakavasti, ja ratkaisuja etsittävä aktiivisesti.

Voisivatko eläimet olla tässä tilanteessa avuksi? Olen viime aikoina lukenut paljon juttuja siitä, kuinka eläimet auttavat erilaisissa pelottavissa tilanteissa, lievittävät stressiä, auttavat erityislapsia ja ilahduttavat dementikkoja. Niin koiria, hevosia kuin alpakoitakin on koulutettu osaaviksi terapiaeläimiksi, ja eläin-avusteisesta toiminnasta tehdään tutkimusta.

Helsingin yliopistolla ei ole luvallista ottaa esimerkiksi omaa koiraa työhuoneelle mukaan, mutta voisiko meilläkin olla Jyväskylän yliopiston tapaan luki- ja kaverikoiratoimintaa? Eläinten läsnäolo, tavalla tai toisella, ei tietenkään ratko kaikkia haasteita että simsalabim vain, mutta ne voisivat lisätä pehmeyttä ja inhimillisyyttä monin tavoin aika suorituskeskeisessä yliopistomaailmassa.

Tänään näin niin iloisia ilmeitä ja kuulin niin tyytyväisiä kommentteja, että uskon, että tempauksestamme oli oikeasti hyötyä. Pihalla suunniteltiin jo kuka toteuttaa seuraavan tempauksen, ja pohdittiin josko saisimme vieraiksi uudestaan alpakoita, vaiko kenties poneja. Kummatkin kelpaavat, ainakin minulle!

 

Akateemisen työelämän hyvistä puolista

Olen aiemmissa teksteissäni nostanut esiin useita tekijöitä, jotka tekevät akateemisesta pätkätyöläisyydestä ainakin ajoittain melko raskasta. Eihän tätä kuitenkaan tekisi, ellei niitä hyviäkin puolia olisi. Tänään keskityn muutamiin niistä.

Ihan aluksi, työ on tavattoman mielenkiintoista ja motivoivaa. Tutkijan ja opettajan työ tarkoittaa jatkuvaa uuden oppimista, mikä on uteliaalle ja oppimishaluiselle ihmiselle ihan mahtavaa. Kaiken lisäksi, saan hyvin pitkälle päättää itse mitä tutkin. Toki saatavilla oleva rahoitus voi ohjata tutkimusta jonkin verran, eikä ihan kaikki kiinnostava ole välttämättä tutkimuksellisesti relevanttia, mutta tästä huolimatta saan pitkälti tehdä sitä mitä haluan ja mikä minua vilpittömästi kiinnostaa.

Olen myös siitä onnekas, että ympärilläni on hyvä ja toimiva työyhteisö. Ilman sitä olisin varmastikin jo lyönyt hanskat tiskiin. Viime vuosina olen tehnyt yhä enenevässä määrin yhteistyötä kollegojeni kanssa, niin Katsomusten päätoimittajana kuin yhteisten kirjoitusprojektienkin parissa. Erään kollegan kanssa olemme aloittelemassa paitsi viidennen yhteisen artikkelin kirjoittamista, myös yhteisen kirjan toimitustyötä. Väitöskirjan tekeminen oli paljolti yksin puurtamista, ja nyt nautin erilaisista yhteistyökuvioista suuresti.

person gather hand and foot in center
Photo by Pixabay on Pexels.com

Myös ajankäyttöön liittyy eräs seikka, josta nautin työssäni suuresti, ja se on vapaus. Opetus on pidettävä ajallaan, ja kokousten aikatauluissa pysyttävä, mutta etenkin näin apurahatutkijana saan muuten mennä ja tulla miten haluan. Normaali työpäiväni on noin 9-17, mutta aloitan työt usein kotona ja olen työhuoneella vasta kymmenen aikaan. Itse asiassa usein myös päätän työpäiväni kotona, ja tulen kotiin jo neljän kieppeillä, jotta lapseni ei joudu olemaan kovin pitkään kotona ilman aikuista.

Tänä viikonloppuna yritän saada hoidettua useita työasioita, koska ensi viikolla aion tehdä paitsi vajaata työpäivää, myös keskittyä lapseni kanssa syysloman viettoon. Ensi viikolla on muuten erään kutkuttavan kivan työhyvinvointitempauksen aika. Siitä sitten seuraavassa postauksessa lisää!

 

Multitaskausta vai monitohelointia

Opin eräältä kollegaltani sanan monitohelointi, jota hän käyttää synonyymina multitaskaamiselle. Monitohelointi on mielestäni kerrassaan mainio sana! Minulle se kuitenkin kertoo ennen muuta tilanteesta, jossa multitaskaaminen on lähtenyt niin sanotusti lapasesta.

Multitaskaamista pidettiin jossain vaiheessa hyvänä taitona, mutta viime aikoina olen nähnyt enemmän juttuja, joissa sitä kritisoidaan. Itse nautin multitaskaamisesta: minusta on kivaa, kun on useampia juttuja kesken, ja hektisyys sopii minulle, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Saan asioita paremmin aikaiseksi, kun on sopiva paine päällä.

Kuvittelin tästä syksystä tulevan varsin rauhallisen. Ajattelin keskittyväni tutkimukseen ja viettäväni pitkiä päiviä niin tutkimuskirjallisuuden kuin tutkimusaineistonkin parissa. Pyh ja pah tässä mitään rauhallisuutta on oikeasti nähty! Hommaa on niin, että välistä on tainnut mennä monitoheloinnin puolelle. Mutta eipä sekään nyt niin vaarallista ole, kunhan huumorintajunsa säilyttää ja saa työt hoidettua riittävän hyvin.

Tänä syksynä olen myös alkanut entistä enemmän opetella delegointia sekä ”ein” sanomista, kuten aiemmin kirjoitin. En varsinaisesti pyri pois multitaskaamisesta, vaan pikemminkin pysyttelemään erossa toheloinnista. Työmäärän on oltava sopivasti aisoissa, että multitaskaaminen toimii, ja on jopa kivaa.

Käyntikortit
Yksi viime viikkojen pikkuprojekteista: Katsomusten käyntikorttien suunnittelu & tilaaminen.

Olen juuri saanut pari artikkelia eteenpäin, ja seuraavana projektina on  kirjoittaa kaksi uutta vielä ennen vuodenvaihdetta, ja samalla aikataululla hioa kolme muuta arvioijien ehdotusten pohjalta kuntoon. Olen polkaissut kollegani kanssa kirjaprojektin käyntiin, ja toisen kollegan kanssa järjestän työhyvinvointitempauksen. Viime vuoden graduseminaarilaiseni palauttavat gradujaan, joita olen arvioimassa. Sitten on muutama Argumenta-hankkeen tapahtuma, Katsomusten toiminnan pyörittäminen ja sen sellaista. Opetuskin alkaa muutaman viikon päästä.

Näistä kaikista, ja vähän muustakin, tulevissa postauksissa. Nyt kuitenkin unten maille sillä toheloinnin välttelyssä pirteys auttaa kummasti.

 

Tell me what you want, what you really really want

Viime viikon torstai ja perjantai kuluivat osaltani varsin tiiviisti Korjaamolla Dare to Learn 2019 -tapahtumassa. Halusin vierailla tapahtumassa jo vuosi sitten, mutta tuolloin en ollut lippujen hankkimisen kanssa tarpeeksi vikkelä, ja tapahtuma oli loppuunmyyty ennen kuin minä tulin verkko-ostoksille. Tänä vuonna olinkin sitten ns. aikainen lintu.

IMG_6037

Voisin toki kirjoittaa referaatin tapahtumasta, mutta käyn mieluummin läpi yksittäisiä ajatuksia, jotka minulle nousivat kahden päivän aikana mieleen.

 

Pätkätyöläisen oikeudet

Opetusministeri Li Andersson nosti puheessaan esiin pätkä- ja projektityöläisten tilanteen. Erilainen pätkätyöläisyys on nykyään monelle jo normi, mutta työpaikkojen käytännöt eivät aina ole pysyneet kehityksessä mukana. Esimerkkinä hän mainitsi henkilöstökoulutuksen, joka voi olla tuntityöläisen tai vastaavan työntekijän ulottumattomissa. Tämä on varsin ongelmallista, etenkin kun jatkuva kouluttautuminen ja uuden oppiminen ovat tämän päivän työelämän keskeisiä vaatimuksia.

Helsingin yliopistolla, omassa työpaikassani, henkilöstökoulutus on jaettu siten, että osa on koko henkilöstölle avointa, osa vain rajatummalle joukolle. Meillä on sattumalta juuri työhyvinvointikysely meneillään, ja ministerin sanojen innoittamana kävin täyttämässä tuon kyselyn minäkin. Kirjasin sinne muun muassa toiveen, että koulutus olisi kaikille, myös apurahatutkijoille, avointa, koska lisäkouluttautumisen merkitys on yleisesti tunnustettu tosiasia.

Akateemisessa maailmassa positiot voivat vaihtua hierarkiassa ylöspäin ja alaspäin. Itse koin juuri tiputuksen, kun siirryin yliopistonlehtorin sijaisuudesta apurahatutkijaksi. Viime vuonna esimerkiksi yliopistopedagogiikan kurssit olivat minulle avoimia, nyt asia ei ole ollenkaan niin selvä, sillä työsuhteiset menevät apurahatutkijoiden edelle. Kuitenkin, jos haluaisin hakea esimerkiksi lehtoraattia, voisi lisäkoulutuksesta olla minulle hyötyä. Hankalaa.

 

Oppiminen tehokkuusajattelun kohteena

Perjantain aamupäivän puheet, jotka kuuntelin, ohjasivat ajatukseni tehokkuusajatteluun. Oppiminenkin kiedotaan osaksi tehoa ja tulosta: miten varmistamme, että työntekijät oppivat tarvittavat asiat mahdollisimman tehokkaasti? Entä miten koululainen keskittyy siihen mihin pitääkin, ja miten algoritmit pitävät huolta, että hän saa tarvitsemansa tiedot ja tehtävät juuri oikeaan aikaan?

Nämä pohdinnat saivat minussa aikaan kovin ristiriitaisia ajatuksia. On täysin ymmärrettävää, että mietitään miten oppiminen mahdollistuu vaikkapa yrityksessä järkevällä tavalla. Mutta sisäinen humanistini voi kyllä pikkiriikkisen pahoin tehokkuuspuheen ja oppimisen yhdistämisestä. Missä on oppimisen ilo? Entä harhapolut? Kumpainenkin on mielestäni tavattoman tärkeä oppimisen kannalta, etenkin kun puhumme elinikäisestä oppimisesta, mikä olikin Dare to Learnin teemana.

 

Tell me what you want, what you really really want

Haluatteko kuulla pienen hassun jutun? Minulla soi lähes taukoamatta jokin kappale päässä. Verraten usein kappaleet kertovat minulle tunnetiloistani, oivalluksistani ja huomioistani. Myönnettäköön, välistä ne ovat myös todella outoja, mutta ei siitä tässä sen enempää.

Spice girls rämähti soimaan päässäni kahteen kertaan Dare to Learnissa. Ensimmäisen kerran se tapahtui heti torstai-aamuna, African Leadership UniversitynRyan Findleyn puheen aikana, ja toisen kerran perjantaina työelämäprofessori Lauri Järvilehdon puhuessa. Mutta mitä he oikein sanoivat? Kumpikin korosti sitä, että nykypäivän työmaailmaa ajatellen ei kannata miettiä mitä kursseja nyt tulisi opiskella, jotta pärjää tulevaisuuden työmarkkinoilla. Kukaan ei tiedä mitä tietoa esimerkiksi vuonna 2030 tarkalleen ottaen tarvitaan. Onkin tärkeämpää oppia oppimaan, oppia työskentelemään yhdessä toisten kanssa, ja löytää ne asiat, jotka vilpittömästi kiinnostavat.

En tiedä ketään, joka olisi alkanut opiskella uskontotiedettä, koska se on tulevaisuuden ala, tai koska se on kovaa valuuttaa työmarkkinoilla. Uskontotiedettä opiskellaan – väittäisin –  koska sitä really really wants. Joskus käy niinkin, että siitä omasta kiinnostuksenkohteesta tulee jonkinlaista valuuttaa työmarkkinoilla. Ei islam erityisesti ihmisiä kiinnostanut vielä 1990-luvulla, kun aloin tarkastella ranskalaisia poliittisia debatteja musliminaisten pukeutumiseen liittyen.

A61A680D-A6B9-4EAF-A66E-D5BA65890708

Sekä Findley että Järvilehto liittivät omien intressien löytämisen vahvasti myös laajempiin yhteyksiin: Findley maapallon suurien haasteiden ratkaisemiseen, Järvilehto siihen, että omien intressien seuraamisen tulee johtaa myös sen pohtimiseen, miten omaa osaamista voi käyttää muiden hyväksi. Oppimista olisi siis hyvä olla ohjaamassa suuremmat tavoitteet kuin pelkkä työpaikan varmistuminen ja leivän saaminen pöytään. Eihän se käytännössä niin tule kaikilla olemaan, mutta omalla kohdallani pidän ajatuksesta kovastikin. Olenhan sielultani maailmanparantaja.

 

Mitä aiot tehdä, kun heräät?

Viimeinen huomioni nousee sekin Lauri Järvilehdon puheesta. Hän totesi, että on täysin älytöntä kysyä mitä teet isona, tai vaikka viidenkin vuoden päästä: ”Don’t ask what you are going to do when you grow up. Ask what you are going to do when you wake up!” Kävi naurattamaan. Ja ai, kuinka olenkin samaa mieltä. Maailma todellakin muuttuu kovaa vauhtia, ja me ihmiset siinä samalla. Oletan, että kiinnostukseni oppimiseen, opettamiseen, tutkimukseen ja tieteeseen ovat elämänmittaisia, mutta hitostakos minä, akateeminen pätkätyöläinen, tiedän missä olen vaikka viiden vuoden päästä töissä. Tai edes haluan olla töissä. Mutta se on ihan okei. Toivottavasti saan tehdä mielekkäitä hommia, ja olen edes jotakuinkin terve ja onnellinen.

Huomenna, sen sijaan, kun herään, aion töissä keskittyä lukemiseen ja uusien ideoiden kartoittamiseen!

 

Riitänkö?

Viime aikoina olen pohtinut pitkästä aikaa akateemisen maailman herättämiä riittämättömyyden tunteita. Olen päätynyt alalle, jolla jatkuvasti mitataan ja arvioidaan, ja jolla edes erinomainen ei aina riitä. Antakaahan kun täsmennän.

Rahoitusta hakiessa hakemus voidaan arvioida erittäin hyväksi, mutta tämä ei vielä takaa rahoituksen saamista.

Artikkeleita ei julkaista tieteellisissä lehdissä noin vain. Tekstit käyvät läpi vertaisarvioinnin, ja ihan kaikille ei vielä ole avautunut, että palautetta ja kehittämisehdotuksia voi antaa myös hyvässä hengessä. Onneksi on hyvä työyhteisö, jossa jakaa kokemuksia siitä, kun oma teksti on enemmän tai vähemmän tyrmätty.

Oman alan työpaikat ovat kiven alla. Uskontotieteen professoreita on Suomessa nopeasti laskettuna viisi, ja lehtoreita kaiketi kymmenkunta. Erinomaisia hakijoida jokaiseen pestiin on lukuisia.

Valitanko? En oikeastaan. Olen kyllä tiennyt varsin hyvin mihin olen ryhtynyt. Sitä paitsi tiedettä tuleekin tarkastella tiukoin kriteerein, ettei mikä vain ”mutuilu” mene läpi.

Akateemisena pätkätyöläisenä toimiminen taitaa olla vähän samanlaista kuin yrityksessä, jossa on jatkuvasti yt-neuvottelut päällä. Koskaan ei oikein tiedä jatkuuko rahoitus ja riittääkö oma työpanos. Se on aika raskasta.

Lisäksi akateemiseen työhön kuuluu monia tehtäviä, joista ei saa minkäänlaista taloudellista korvausta. Harvemmin me artikkeleista tai kirjoista mitään saamme. Televisio-, radio- ja lehtihaastatteluissa sama asia. Samoin vertaisarvioinnissa. Akateemisia meriittejä kerätään paljon ihan ilmaistyöllä. Jonkinlainen perusrahoitus on tarpeen.

Rahoitushaut ovat tällä hetkellä kiivaimmillaan, kun esimerkiksi Suomen Akatemian, Koneen Säätiön, Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin ja kohta myös Suomen Kulttuurirahaston haut ovat käynnissä. Olen osaan näistä hauista osallistumassa. Tuntuu melkein hassulta hakea rahaa, jota olisin nostamassa vuoden päästä, nykyisen rahoitukseni päätyttyä. Jos voisin keskittyä hetkisen ihan vain tutkimukseen?

Kirjoitin viimeksi opetustehtävistä kieltäytymisestä. Huomaan miettiväni pikkuisen, ammuinko omaan jalkaani kieltäytymällä? Olen niin sisällä roolissa, jossa olen kuin partiolainen ”aina valmiina”, että omien rajojen vetäminen jännittää. Pidetäänkö minua jatkossakin riittävän hyvänä, vaikka en kaikkiin tarjottuihin tehtäviin tartukaan?

Samalla, olen viimein tajunnut, että olisi järjetöntä olla vaalimatta omaa jaksamista ja vapaa-aikaa. Olen minä niinkin tehnyt. Pidentänyt CV:tä ja miettinyt tulevia hakuja. Tehnyt, tehnyt ja taas kerran tehnyt, koska innostun ja kiinnostun. Tämä on kai sitä, kun työ ei ole ”vain työtä”. Siksikin pätkätyöläisyys on raskasta: mitäs sitten, jos / kun ei enää voikaan tehdä sitä mitä rakastaa?

Oma suhtautumiseni tähän kaikkeen on aika ristiriitaista. Saan tehdä asioita, jotka kiinnostavat minua suunnattomasti. Omalla tavallaan nautin suuresti projektiluontoisesta työstä, ja ajatus ns. ”loppuelämän työstä” on lähinnä outo. Pidän monista, päällekkäisistä työtehtävistä, enkä pelkää työtä. Samaan aikaan kyseenalaistan säännöllisen epäsäännöllisesti koko akateemisen pätkätyöläisyyden: onko tässä yhtään mitään mieltä?

Tällä hetkellä en osaa tuohon kysymykseen vastata.

Työstä kieltäytymisen taito

Apurahalla työskennellessä on luvallista tehdä 25% työajasta jotain muuta kuin sitä, mihin apurahan on saanut. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa tutkimuksen ohelle ennen muuta opetustehtäviä, joita olen jo sopinut jonkin verran tälle lukuvuodelle.

Tänään kuitenkin kieltäydyin kahdesta uudesta opetustehtävästä. Toisen olisin saanut, toinen oli mahdollinen. Kumpaankin sanoin, etten ole käytettävissä.

Kirpaisi se ensin. Rakastan opettamista, ja hyvin harvoin olen tarjotuista opetustehtävistä kieltäytynyt. Mieluummin olen sitten nipistänyt aikaa muualta.

Akateeminen pätkätyöläisyys on omanlaistansa freelance-hommaa. Myös apurahalla. Töistä kieltäytyminen on vaikeaa, koska entäs jos ei enää pyydetäkään? Ja se, että nimenomaan pyydetään, hivelee itsetuntoa. Hommat on siis aiemmin tullut hoidettua hyvin. Pitäisikö kuitenkin suostua?

Olen viime vuosina panostanut paljon itsetuntemukseni parantamiseen. Yksi asia ainakin on selvä: olen kova tyttö haalimaan itselleni hommia. Olen auttamattoman innostuva, ja kiinnostunut monenlaisesta. Olen myös kova tekemään töitä. Etenkin kun puhutaan työtehtävistä, joista sydämeni pohjasta pidän. Nämä ovat positiivisia piirteitä, kunhan osaa pitää työmääränsä kurissa. Ja sitä minä en oikein aina osaa.

Kesällä mietin näitä asioita ja totesin, että minun on syytä paitsi tarkistaa työmääriäni, niin myös nauttia siitä, että apurahan turvin voin vuoden ajan keskittyä ennen muuta tutkimukseen. Olen alkanut vaalia vapaa-aikaani entistä tarkemmin, enkä lähde enää ihan kaikkeen mukaan enkä ota vastaan jokaista tarjottua työtehtävää, vaikka ne olisivat kuinka kiinnostavia tahansa. Tässä kaikessa on vielä opeteltavaa, mutta koen olevani oikealla tiellä.

time for change sign with led light
Photo by Alexas Fotos on Pexels.com

 

 

Metodifestivaali

Kysyin edellisessä postauksessani, mihin aika kuluu? Keskiviikon ja torstain osalta vastaus on: metodien parissa. Kolmipäiväinen Metodifestivaali järjestettiin Tampereen yliopistolla, ja itse siis osallistuin kahden jälkimmäisen päivän ohjelmaan.

IMG_5971.JPG

Olen jo muutamaan kertaan maininnut täällä blogissa, että suunnittelen tutkimusaiheeni ja -kenttäni osittaista uudelleensuuntaamista. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että olen nyt syksyllä hakemassa rahoitusta tutkimukselle, jonka aihepiiri liittyisi edelleen uskontolukutaitoon, mutta jonka aineiston keräisin aivan muualta kuin politiikan parista, kuten olen tähän saakka tehnyt.

Suurin suunnittelemani muutos on se, että haluan kerätä oman tutkimusaineiston ja mieluiten lähteä kenttätöihin. Ihan alunperin, siellä 1990-luvun loppupuolella, haaveilin kerääväni graduaineiston Afrikan alkuperäisuskontoihin liittyen. Muutaman mutkan kautta päädyin kuitenkin tutkimaan ranskalaista poliittista keskustelua, ja valmiita, minusta riippumatta syntyneitä tekstiaineistoja.

Jos rehellisiä ollaan – ja minähän olen – ei gradun tai väitöskirjan aineiston kerääminen esimerkiksi haastatteluin olisi tullut kuuloonkaan. Tutkimuksen kannalta se olisi voinut olla järkevääkin, mutta kun minä olin aivan tavattoman ujo vielä tuolloin. Valmiit tekstiaineistot olivat paljon turvallisemman tuntuinen vaihtoehto. Ihminen kuitenkin kasvaa ja muuttuu, ja nyt mieli palaa havainnoimaan, osallistumaan ja haastattelemaan.

IMG_5972

Näillä ajatuksilla lähdin Metodifestivaaleille. Osallistuin kahden päivän aikana yhteensä neljään sessioon, ja kävin kuuntelemassa yhden keynote-luennon ja yhden paneelikeskustelun. Tarkoituksenani oli nimenomaan oppia uutta: tutkimushaastattelusta, henkilötietojen keräämisestä, anonymisoinnista. Mukaan tarttui oppia myös laadullisten tutkimusmenetelmien laadukkaasta opettamisesta, mikä olikin mainiota, sillä sovin tällä viikolla opettavani myöhemmin syksyllä juuri laadullisten menetelmien menetelmäkurssin.

Palasin kotiin pää täynnä uutta tietoa ja uusia ideoita. Mukaan pääsi kuitenkin hiipimään myös pieni epävarmuus. Henkilötietoihin liittyvä lainsäädäntö vaikutti monimutkaiselta ja aiheutti lähinnä tunteen, että tavalla tai toisella sen kanssa tulee tyrittyä, vaikka kuinka koettaisi tehdä oikein. Toisaalta, sama tunne minulla on tekijänoikeuslainsäädännön suhteen, ja siltikin opetan ja käytän erilaisia materiaaleja opetuksessani.

Nyt ei auta kuin kehitellä omaa tutkimusideaa eteenpäin ja pohtia, missä määrin mikä / mitkä ovat ne parhaat menetelmät saadakseni vastauksen tutkimuskysymykseeni. Mikäli haastatteluita tarvitaan, niin sitten ei muuta kuin härkää sarvista, ja asioita selvittämään. Ja toisaalta, henkilötietokysymyksiin päätyy myös esimerkiksi kirjallisten kyselyiden kanssa. Tutkimusideani ei oikein toimi valmiilla aineistoilla, joten uuden opettelua on väkisinkin edessä. Ja se on itse asiassa todella motivoivaa, vaikka lakikysymykset vähän jännittävätkin. Onneksi yliopistolla on osaavia kollegoja ja hallintohenkilökuntaa auttamassa.

Entäs se festari-osuus? Metodifestivaali on mielestäni mainiosti nimetty, mutta ainakin minun festarikokemukseni oli kaukana sellaisesta stereotyyppisestä festarimenosta: nautin kyllä erinomaisesta kattauksesta hyviä esiintyjiä, mutta nukuin mukavassa sängyssä hotellissa, join vettä, ja menin aikaisin laskemaan poroja. Varsinainen bilehile :D

DD28360C-21E9-4C0B-A5AF-61DC0178E90B

Mihin aika kuluu?

Lueskelin iltasella Twitter-keskustelua siitä, kuinka paljon tutkija käyttää vuosittaisesta työajastaan rahoituksen hankkimiseen. Arviot vaihtelivat noin viidestä prosentista jopa kolmannekseen työajasta asti. Aika hurjia lukuja, etenkin, kun ajattelee, että moni tutkija on melko lyhyillä rahoituspätkillä ja rahoitushaut voivat hyvin olla jokavuotista hommaa. Rauhaa sille päätyölle – tutkimukselle – ei kovin paljon ole.

pexels-photo-707582.jpeg
Photo by Buenosia Carol on Pexels.com

Itsellänikin tämä syksy tarkoittaa rahoitushakuja – siitä huolimatta, että nostan ensimmäisen erän vuoden mittaisesta rahoituksestani ensi maanantaina. Kuten aiemmin kirjoitin, suuntaisin mielelläni tutkimustani hieman uusille urille, ja siihen tarvittaisiin pitempi kuin vuoden rahoitus. Sopivia rahoittajia on rajallinen määrä, joten heti on haettava. Lisäksi akateemisessa maailmassa haut ovat auki pääsääntöisesti kerran vuodessa, joten nyt on haettava, jos haluan välttää rahoituskatkoksen vuoden päästä.

antique bills business cash
Photo by Pixabay on Pexels.com

Yksi syy, miksi rahoitushakuihin menee niin paljon aikaa on se, ettei kyseessä ole mikään pikainen lomakkeen täyttäminen. Ehei! Täytetään lomaketta, päivitetään ansio- ja julkaisuluetteloa, ja ennen kaikkea kirjoitetaan mahdollisimman hyvä tutkimussuunnitelma, joka voi pituudeltaan hyvin olla kymmensivuinen. Luonnollisesti eri rahoittajat haluavat hieman eri asioita (pituus, liitteet, kieli jne), joten saman hakemuksen kierrättäminen useammalle taholle toimii vain osin.

Ensi viikonloppu tulee kulumaan kahden hakemuksen parissa. Ne ovat hieman erilaisiin tarkoituksiin ja lisäksi toinen on suomeksi ja toinen englanniksi, joten molemmat on mietittävä alusta loppuun. Kokemus auttaa jonkin verran, mutta työtä on edessä. Siksi olenkin varannut koko viikonlopun tehokasta työskentelyä varten, ilman vastailua sähköposteihin, kokouksia, opetuksen suunnittelua ja muuta normaalin työviikon hommaa.

Sitä ennen lähden kuitenkin Tampereelle festareille! Millaisille, siitä lähipäivinä lisää.

 

Käsitteiden sekamelska

Osallistuin tänään Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa järjestettyyn käsitetyöpajaan, jossa käsiteltiin kulttuuria, katsomusta, kieltä sekä ääri-ideologioita. Lyhyitä, yhteisiä aloitus- ja lopetustilaisuuksia lukuunottamatta olimme jakaantuneet neljään ryhmään edellä mainittujen käsitteiden mukaan. Ei ehkä kovinkaan yllättävää, että olin katsomus-ryhmässä.

Postdoc-tutkimukseni keskeinen käsite on uskontolukutaito, joka määritelmällisesti pitää sisällään myös sekulaarit katsomukset. Onko tämä riittävää, vai pitäisikö puhua myös katsomuslukutaidosta? Vai ihan vain katsomuslukutaidosta, ja määrittää katsomus uskonnon yläkäsitteeksi? Tällaisia olen työkseni pyöritellyt erilaisissa yhteyksissä.

Asiaa ei erityisemmin selvennä se, että aikalailla samaa tematiikkaa käsitellään myös esimerkiksi kulttuuri- ja katsomussensitiivisyyden, katsomustietoisuuden, katsomusreflektiivisyyden, uskonto- ja katsomusdialogin, ja monen muun käsitteen kautta. Vähemmästäkin menee pää pyörälle.

Tämä päivä oli varattu näiden asioiden möyhimiselle yhdessä kollegojen kanssa. Keskustelu paikantui kasvatustieteelliseen ja koulukontekstiin, ja enemmistö paikallaolijoista taisikin olla juuri kasvatustieteilijöitä. Itse olen viime aikoina tarkastellut uskontolukutaitoa ennen muuta poliittisessa kontekstissa, enkä tuntenut entuudestaan erityisen hyvin suomalaisen kasvatustieteen puolella käytyjä keskusteluja uskontoon ja katsomuksiin liittyen. Työpaja olikin minulle hyvä oppimisen paikka.

Päivän jälkeen pää oli ehkä entistäkin enemmän pyörällä. Tämän hetken fiilikseni on, että pitäydyn uskontolukutaidon käsitteessä, pitäen huolta, että a) määrittelen sen hyvin ja b) ilmaisen selkeästi, että käsite sisällyttää myös sekulaarit katsomukset. Näin ennen muuta siksi, että kansainvälinen tieteellinen keskustelu, johon haluan osallistua, käyttää käsitettä religious literacy. Samaan aikaan olen kyllä sitä mieltä, että katsomukset on se laajempi käsite, jonka alle uskonto sijoittuu. Ja että lukutaito on käsitteenä hankala. Huh!

Haluan kuitenkin myös tutustua tarkemmin kasvatustieteen puolella tehtyyn tutkimukseen ja siinä käytettyyn käsitteistöön. Eniten mieltäni jäi kutkuttamaan katsomustietoisuuden käsite, josta haluan lukea enemmän. Sain myös muutamia kiinnostavia kirjallisuusvinkkejä koskien mm. maailmankatsomuksen, uskonnon ja ideologian määrittelyä, joten lukemista lienee jälleen edessä.

Lopuksi vielä pari sanaa työpajasta työskentelymuotona. Yhteiset brainstormaukset, työpajat ja vastaavat ovat mielestäni mahtavia, etenkin kun oma työ sisältää paljon ihan yksikseen tehtävää peruspuurtamista. Silloin, kun ryhmässä on hyvä henki, on helppo ajatella ääneen ja tuoda esille hyvinkin keskeneräisiä ideoita. Näin oli tänäänkin, ja vaikka intensiivinen työskentely vei aikalailla mehut, oli minulla kotiintuomisina iso joukko uusia ajatuksia ja johtolankoja, joita lähteä seuraamaan. Samoin sain kirkastettua itselleni entistä paremmin niitä rajoituksia, joita uskontolukutaidon käsitteeseen liittyy.