Samaan tapaan kuin viime vuonna, pyrin jälleen laajentamaan lukemisiani siten, että dekkarit eivät olisi ihan niin suuressa osassa. Dekkarit ja jännärit ovat suosikkejani, siitä ei pääse mihinkään, mutta josko sitä saisi muutakin luettua.

Jukka Häkkinen: Mielen oudot maisemat

Vuosi alkoi ihmismielen parissa. Havaintopsykologian tutkija kirjoittaa siitä, mitä kaikkea ihminen voikaan nähdä, kun tilanne on sopiva. Hallusinaatiot ja vastaavat eivät liity vain huumeisiin tai vakaviin mielenterveyden häiriöihin, vaan myös väsymys, suru ja stressi voivat tuoda jos jonkinlaisia lisiä näkökenttäämme. Vaikkapa sitten joukon oravia, joilla on jokaisella reppu selässään! Paikoin hieman vaikealukuinen, mutta silmiä avaava kirja havaitsemisesta ja aivojen toiminnasta.

Anders Hansen: Aivoblues

Ruotsalaisen psykiatrin mielenkiintoinen ja erittäin helppolukuinen kirja siitä, miksi voimme huonosti vaikka periaatteessa kaikki on hyvin. Hansen selittää niin masennusta kuin ahdstuneisuuttakin osin biologialla. Minusta näkökulma on hyvä, etenkin kun kirjoittaja nimenomaan huomauttaa, ettei ihmisen evoluutio pysty kaikkea selittämään. Samoin pidän virkistävänä sitä, että Hansen katsoo juuri biologian kautta, että ahdistuneisuus ja masennus voivat olla myös merkkejä siitä, että aivomme itse asiassa toimivat juuri kuten niiden pitääkin. Hän ei arkaile sanoa, että lääkkeistä on monille apua, eikä sitä, että joillekin niistä ei ole ollenkaan apua. Hän käsittelee monin tavoin herkkää aihetta monipuolisesti eikä pyri esittämään yhtä ainutta totuutta masennuksen ja ahdistuksen syistä eikä hoitokeinoista.

Saku Tuominen: Ettekö te tiedä kuka minä olen

Tuominen kirjoittaa, ettei halua kirjan kertovan siitä, keitä kaikkia hän on tavannut ja mitä hän on tehnyt vaan siitä, mitä hän on näistä tilanteista oivaltanut tai oppinut. Käytännössä lyhyet luvut koostuvat 95% siitä, keitä Tuominen on tavannut, missä ravintoloissa illallistanut jne., ja loput 5% keskittyy itse oivallukseen. Tämä on ihan viihdyttävä elämäkerta, mutta mitään syvällisempää tästä ei irti saa. Tai ainakaan minä en saanut.

Rahaf Mohammed: Kapinallinen: Pako Saudi-Arabiasta vapauteen

Saudi-Arabian naisten kurjat olot eivät ole mikään uutinen minulle, mutta kyllä tämä kirja onnistui moneen kertaan hätkähdyttämään. Mohammed kuvaa elämäänsä lapsena ja nuorena, niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Kirja ei kerrokaan pelkästään siitä, kuinka veli yrittää tulla lihakirveen kanssa hänen huoneensa ovesta läpi, tai lyö häntä kitaralla päähän, vaan myös iloisista hetkistä. Niitäkin on. Kuvaukset nuorten elämästä juhlineen ja seksisuhteineen ovat mielenkiintoisia. Kaikenlaista tapahtuu sekä uskonnollisen poliisin että perheen valvovien silmien alla. Lopulta, monen mutkan jälkeen, Mohammedin pako kotimaastaan onnistuu.

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

Eikös neljän ”asiakirjan” jälkeen voi jo palata jännäreiden pariin ;) Immosen kirja oli positiivinen yllätys. Sitä oli myös aika hurja lukea nykyisessä maailmantilanteessa. Lukiessa mietti kaiken aikaa, että ainakin periaatteessa tämä kaikki voisi käydä toteen. Toivottavasti ei kuitenkaan. Kirjassa eletään tilanteessa, jossa Venäjä käyttää sotilaallista voimaa niin Ruotsiin kuin Suomeenkin vastaiskuna Ruotsin Nato-hakemukselle.

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

Niinhän siinä kävi, että narahdin jännäriin ja sitten pitää heti lukea toinen ja kolmaskin osa. Tämä kakkonen oli varsin hyvä. Vaikka siinäkin on paljon ajankohtaista, ei se tunnu yhtä ”läheiseltä” kuin Punainen kettu, kun tapahtumat tapahtuvat isoksi osaksi Afganistanissa. Vauhdikasta menoa nopealukuisena pakettina. Oikein hyvää ajatusten nollausta työpäivän jälkeen.

Helena Immonen: Operaatio Napakettu

Kolmas ”Kettu-kirja” putkeen aiheutti tunteen, että onneksi näitä ei ole vielä ilmestynyt enempää. Nyt tarvitaan tauko. Näiden kirjojen kiinnostavin henkilö ei ole päähenkilö laisinkaan. Itse päähenkilöt ovat ihan ok, mutta onnistuvat kuitenkin jokainen menemään minulla hermoon vähintään kerran per kirja: Katsokaa nyt peiliin, jooko, ja ottakaa itseänne niskasta kiinni! Perusviihdettä, mutta ei ehkä sen enempää. Toki varsin meneviä kirjoja, eli luultavasti luen myös neljännen osan, kunhan se ilmestyy.

Satu Rämö: Hildur

Satu Rämön Islantiin sijoittuvia dekkareita on kehuttu paljon ja näin hieman jälkijunassa päätin ottaa selvää, ovatko kirjat kehujensa arvoisia. Tykkäsin kovasti miljöön kuvauksesta: siinä ei mennä liiallisuuksiin, mutta kuvausta on kuitenkin sen verran, että Rämö pystyy siirtämään lukijan Islannin karuihin maisemiin. Pidin tästä kirjasta, ja aloitin heti perään jatko-osan, mutta vielä tässä vaiheessa en osaa sarjaa hehkuttaa. Hyvältä vaikuttaa, kivaa luettavaa, mutta en ole sen kummemmin haltioissani.

Satu Rämö: Rosa & Björk

Tämä kakkososa on mielestäni (toistaiseksi ilmestyneen) trilogian heikoin lenkki, vaikka sitä kuinka kehuttiin. Ei huono – luinhan heti perään myös kolmannen osan – mutta jokin tässä ei vain oikein vetänyt. Hyvää perusluettavaa, ja Islannin kuvaus edelleen kiehtovaa.

Satu Rämö: Jakob

Tämä on kirjasarjan toistaiseksi paras osa ja ensimmäinen, joka aiheutti lukemisen imun. En halunnut laskea kirjaa käsistäni. Tätä osaa lukiessani tajusin, että yksi kirjasarjan positiivisia puolia on se, että siinä on oikeastaan useampikin päähenkilö, vaikka Hildur kaikkein keskeisin hahmo onkin. Kirjat eivät pyöri liikaa yhden henkilön ympärillä. Pakko kuitenkin todeta, että Jakobin elämän iso ongelma ratkaistaan aika halvalla tavalla.

Hannu Toivonen: Mitä tekoäly on?: 100 kysymystä ja vastausta

Vaihteeksi asiaa. Tätä Toivosen tuoretta kirjaa kehuttiin monessa paikassa, joten päätin lukea sen. Formaatti on nopealukuinen, mutta sataan kysymykseen mahtuu minusta tarpeettomiakin, ja toisaalta näen ongelmana, ettei oikein mihinkään asiaan syvennytä, vaan kaikki on pintaraapaisua. Koen kuitenkin tekoälylukutaitoni (kyllä, kaikelle on oma lukutaitonsa) lisääntyneen kirjan myötä, joten ehkäpä tämä oli hyvä alku.

Jens Lapidus: Kuollut mies kulkee

Top dog -sarjan viides osa. Hyvää viihdettä kaikesta raadollisuudestaan huolimatta. Päähenkilöillä menee kyllä välistä, suoraan sanoen, vähän överiksi, mutta mikäs siinä, fiktiotahan nämä ovat. Lapidus käsittääkseni tietää aika paljonkin Ruotsin rikollisjengeistä ja kirjoja lukiessa miettiikin aina välistä, kuinka realistisia ne sittenkin ovat. Valitettavan usein saa lehdistä lukea ampumisista, pommeista jne.

Jo Nesbø: Valtakunta

Tämä kirja oli mennyt ohi silmieni ja löysin sen vasta, kun näin sen jatko-osan myynnissä kirjakaupassa. Suomen Kuvalehdessä olleen arvion mukaan tämä olisi paras Nesbø, mutta olen eri mieltä. Ehkä se johtuu siitä, että mukana pyörii insesti, joka ei todellakaan ole mieliaiheitani. Kaikenlaisista murhista luen kevyesti, mutta lapsiin kohdistuva väkivalta ei oikein mene minulla viihteenä. Toki kirja pitää otteessaan, mutta on se jotenkin outo. Jäin hämmentyneeksi.

Jo Nesbø: Kylän kuningas

Valtakunnan jatko-osa oli jossain määrin parempi kuin edeltäjänsä. Tosin on tämä maailma edelleen aika outo. Kirjoista on vaikea sanoa mitään lyhyesti, kun koko tarina on todella kimurantti. Ehkä jotenkin niin, että kyseessä on kahden veljeksen tarina norjalaisessa pikkukylässä. Mukana on lukuisia murhia, juonitteluita, petoksia, hulppea hotellihanke ja suunnitelma maailman suurimmasta puuvuoristoradasta.

Taavi Soininvaara: Mies Keriotista

Samaan tapaan kuin odotan aina uutta Nesbøta, odotan myös uutta Ratamo-jännäriä. Mies Keriotista on käytännössä jatko-osa Susisoturille, josta pidin paljon. Tämä jätti kuitenkin lievästi pettyneen olon, johtuen siitä, että Ratamo ja muutkin suomalaiset olivat aika sivuosassa kansainvälisten pahisten ollessa pääroolissa.

Alex Ahndoril: Kirottu näytelmä

Luin viime vuonna avain-sarjan ensimmäisen osan, enkä ollut siitä erityisen vakuuttunut. Koska Alex Ahndoril on kuitenkin sama kirjoittajaduo, joka on Lars Keplerin takana, päätin antaa sarjan toiselle osalle mahdollisuuden. Ja tämä kirja oli kyllä jo huomattavasti parempi! Edelleen olen kuitenkin hämilläni, miten nämä samat kirjoittajat ovat voineet kirjoittaa myös Joona Linna -kirjat, tyyli on niin erilainen. Näitä avain-kirjoja voisi suositella vaikka anopille, toisin kuin Keplereitä.

Emma Hamberg: Je m’appelle Agneta

Välistä tekee hyvää lukea hömppää ja tämä oli sitä. Kirjaa kehuttiin jossain, joten päätin sinnitellä sen loppuun, vaikka alku oli mielestäni aika huono. Matkan varrella tarina kuitenkin parani ja etenkin toinen päähenkilö, Einar, on aika herkullinen hahmo. Kesäviihdettä, joka samalla sai miettimään haikeudella edesmenneitä iäkkäitä sukulaisia.

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet

Kevyttä kesälukemista. Viihdyttää riittävästi, muttei herätä sen kummempia tunteita. Oman elämänsä Neiti Etsivä lähtee lapsuudenkyläänsä selvittämään miesten katoamisia.

Yrsa Sigurðardóttir: Näen sinut

Nyt oli jännä kirja. Yleensä en dekkareista juuri hätkähdä, mutta tässä talon oudot tapahtumat onnistutaan kuvaamaan siten, etten uskaltanut jatkaa kirjan lukemista siinä vaiheessa, kun muu perhe jo nukkui :D Pitää otteessaan todella hyvin. Loppu oli jollain tavalla ehkä vähän pliisu kaiken jännityksen jälkeen. Aion kuitenkin ehdottomasti tutustua myös kirjailijan aiempiin teoksiin.

Helena Immonen: Operaatio tulikettu

Kettu-sarjan neljäs ja viimeinen osa on myös sarjan paras. Varsinaiset päähenkilöt eivät vieläkään ole omia suosikkejani, mutta hekin ovat sarjan edetessä kehittyneet parempaan suuntaan. Tässä kirjassa mennään eikä meinata niin Suomessa kuin Venäjälläkin, kun sota koskettaa myös Suomea.

Max Seeck: Merkitty

Merkitty sai Hesarilta aika tylyn tuomion. Ei se kuitenkaan huono ole. Luin kahdella istumalla yhtenä viikonloppuna ja olin viihdytetty. Kirja tapahtuu vuorokauden aikana mikä aina välistä tuntuu hieman epäuskottavalta. Onkohan mallina ollut 24-televisiosarja? Loppuratkaisu ainakin oli sellainen, minkä Jack Bauer olisi mainiosti voinut tehdä. Jään odottamaan Milo-sarjan seuraavaa osaa ihan mielenkiinnolla.

Hanna Kuusela: Syytös

Nopealukuinen, ajatuksia ja tunteita herättävä ”Syytös” on hyvää luettavaa kaikille suomalaisesta yliopistomaailmasta kiinnostuneille. Pääosassa on Tampereen yliopisto, mutta ajoittain esiin nousevat myös muut yliopistot / Kuusela käsittelee akateemista maailmaa yleisesti. Jätti paljon mietittävää ja pureksittavaa yliopiston arvoista, tehtävistä ja toimintatavoista.

Ilkka Remes: Zeus

Remes ei kyllä mene parempaan suuntaan. Peruspalikat ovat ennallaan, eli paljon tapahtuu Suomessa ja muualla, ja Venäjä on pahis. Luvut ovat pääsääntöisesti lyhyitä, mutta nyt lyhyissäkin luvuissa saatetaan hyppiä kolmessa eri paikassa ja eri juonenkäänteessä. E-kirjassa oli vielä se ongelma, että kirjaimellisesti seuraavalla rivillä saatettiin hypätä Suomesta Belgiaan. Huono taitto ei toki ole Remeksen vika. Nämä kirjat vain alkavat olla niin täynnä tapahtumia että hengästyttää, etenkin kun erilaista nippeliasiaa vaikkapa sotalaivan varustuksesta ja vastaavasta on paljon. Kirjan lopussa ei myöskään palattu kirjalle hyvin keskeiseen aiheeseen ja moni asia jäi epäselväksi. Ehkäpä Mikko Jalava seikkailee vielä kolmannessakin kirjassa?

Jussi Adler-Olsen: Selli

Ai että olin odottanut tätä kirjaa. NIIIIIN paljon. Osasto Q -sarjan päätösosaa. No, nyt tiedän miten kaikki päättyi ja mitä ol monen juonenkäänteen takana. Mutta oliko kirja hyvä? Paikoin. Sattuneista syistä Osasto Q ei pääse toimimaan kunnolla yhdessä ja sen huomaa. Paljon päähenkilöiden välistä henkilökemiaa puuttuu. Lopussa häiritsi vietävästi aivan outo dialogi, josta tuli mieleen satoja vuosia vanhat Shakespearen tekstit. Ihan loppu sen sijaan on hyvä, jäi hymyilyttämään.

Anssi Leino: Berliinin haukka

Kirjasarjan edellinen osa sai jo odottamaan varsin paljon tältä uutuudelta, mutta tämä oli pikemminkin pieni takapakki. Ehkä suurimmat ongelmat olivat a) se, että kirja ei oikein tarjonnut mitään yllättävää b) yhden lisätoimituskierroksen puuttuminen. Mielelläni olisin punakynän kanssa napsinut pois typoja ja toistoja. Mutta ei tämä huono ollut.

Satu Rämö: Rakel

Kirjasarjan neljäs osa piti sisällään paljon tuttuja elementtejä. Hesarin arvio tästä oli jotenkin vähän nuiva, mutta minusta tämä oli ihan perushyvä. Julkaisua edeltäneet Rämön haastattelut pitivät myös sisällään kuvia hänen kotikylästään eli kirjojen tapahtumapaikasta. Jotenkin erinäköistä kuin olin kuvitellut lukiessani.

Iida Turpeinen: Elolliset

Odotin kaikkien kehujen jälkeen tältä paljon, mutta Elolliset oli minulle jotenkin vaikea. Aina välistä se imaisi minut mukaansa, ja sitten jäin taas jumiin. Kirjan loppu sitoi kaiken aiemman hyvin yhteen ja teki sen, että loppuvaikutelma kirjasta oli kuitenkin positiivinen.

Wilma Ruohisto: Sara Sieppi – Oliks sulla vielä jotain?

Vähän itsekin yllätyin, että halusin lukea tämän, ja tykkäsin. Hyvin nopealukuinen, jotenkin herttainen. Sieppi tuntuu kirjallaan saavan paljon asioita pois sydämeltään.

Lars Kepler: Unissakävelijä

Luulin, että Kepler on kuollut ja kuopattu, kun kirjoittajat aloittivat uuden sarjan uudella nimellä, mutta vielä mitä. Taattua Kepleriä, eli ruumiita tulee ja verta lentää. Jälkimmäistä voisi jälleen kerran olla vähemmän ja kirjaa olisi voinut tiivistää. Lisäksi tässä on vähän samaa kuin Hämähäkissä, eli lukija jää miettimään, miten syyllinen ehti / onnistui tekemään kaiken sen mitä teki. Mutta jos ei tällaisiin yksityiskohtiin halua takertua, niin hyvää viihdettähän nämä ovat jännäreiden ystävälle. Koronakin meni helpommalla ohi, kun sen sai viettää Joona Linnan seurassa :)

Saku Tuominen: Hetkinen

Ehkä nyt alkaa olla aika todeta, että Tuomisen kirjat toistavat niin paljon itseään, että saattaa seuraava jäädä lukematta. Kolmasosan olisi voinut tiivistää pois. Minäkeskeisyys alkaa painaa, kun kirjoja on lukenut useampia. Pienten hetkisten merkittävyys on sinänsä kyllä hyvä pointti.

Kimmo Svinhufvud: Unien salat. Opas tiedostamattomaan.

Tältä kirjalta odotin enemmän. Se jäi mielestäni paikoin todella pintapuoliseksi (esimerkiksi värien merkitykset). Toisaalta huomasin myös vierastavani tapaa, jolla unia tulkitaan. Voin tietenkin olla asiassa vallan väärässä, mutta ajattelen, että unet ovat myös pinnalla olevien asioiden järjestelyä, eivät aina supersymbolisia. Kirja sai joka tapauksessa aikaan sen, että nyt mietin uniani selvästi tarkemmin. Ja ehkäpä luen jonkun toisenkin unikirjan. Aihepiiri on minusta tosi kiinnostava, etenkin kun näen ja muistan aika paljon uniani.

Lukeminen on ollut vapaakuukausieni suuri ilo. Rakastan uppoutua muihin maailmoihin. Olen ennen muuta dekkareiden ja jännäreiden suurkuluttaja, mutta olen pyrkinyt lukemaan myös toisenlaista kirjallisuutta aina välistä. Edellisen postauksen tapaan seuraavassa on lyhyitä mietteitä, tällä kertaa kesä- ja heinäkuussa lukemistani kirjoista.

Agatha Christie: Kohti nollapistettä

Tämä todella on yksi parhaita Agathoja, kuten takakansikin lupailee. Juoni on nokkela ja käänteitä useita. Lopussa on yksi romanttinen käänne, joka on niin nopea että käy hymyilyttämään, mutta onhan sitä Ensitreffit alttarilla -ohjelmakin, joten menköön :)

Kirjan idea on moneen muuhun dekkariin nähden hieman erilainen siinä mielessä, ettei se ala murhasta. Siihen viittaa myös kirjan nimi. Mutta ei asiasta sen enempää, kannattaa lukea kirjasta!

Robert Galbraith: Käen kutsu

Ensin löytyi kirja, ja vasta hieman myöhemmin tieto siitä, että kirjoittaja on todellisuudessa J. K. Rowling. Kirjan alku oli todella vetävä ja ehdin jo intoilla, että tämähän on aivan mahtava, mutta loppujen lopuksi kirja oli aika hidas ja lopussa en oikein saanut tyydyttävää vastausta yhteen keskeiseen kysymykseen. Sen verran kuitenkin pidin kirjasta, että luin myös kakkososan Montenegron helteessä.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Samoin kuin Käen kutsu, tämäkin oli hieman hidas. Molemmissa on ollut sama rakenne: kirjan alussa/alkupuolella on kuolema, sitten haastatellaan isoa joukkoa ihmisiä, sitten päähenkilö saa oivalluksen, ja lopussa lukijalle kerrotaan, kuka sen teki. Intensiteettiä lisäisi toinen murha tai edes sen konkreettinen uhka. Tässä kirjassa murha on huomattavasti raaempi kuin ensimmäisessä osassa, mikä yllätti hieman. Ensimmäisessä kirjassa itse asiassa on kaksi murhaa, mutta ehkäpä jotain kertoo se, että unohdin sen tätä tekstiä kirjoittaessani ja tulin myöhemmin lisäämään, että ensimmäisessä kirjassa tosiaan tuli kaksi ruumista.

Cormoran Striken tutkimuksista kertovia kirjoja on näemmä suomennettu jo kuusi. Näiden kahden perusteella tuskin tulen niitä kaikkia lukemaan, mutta ehkä vielä kolmannen luen joku hetki.

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

En ollut aiemmin lukenut tätä pienoisromaania, toisin kuin sen pohjalta tehdyn romaanin, Kuolleen miehen huvimajan. Kehottaisin muita lukemaan suoraan romaanin. Tämän pienoisromaanin lukee hetkessä, mutta koska loppuratkaisu on varsin monimutkainen, tulee se näin lyhyessä tekstissä aika puskista. Romaanimitassa ehtii kehitellä henkilöhahmoja, kun he nyt jäivät aika etäisiksi. Paljastamatta liikoja, totean vain etten muistanutkaan, että Christiellä oli tällainenkin uhri kirjoissaan. Hieman yllätyin.

Kirjassa on Christien lapsenlapsen kirjoittama esipuhe, joka oli mielenkiintoista luettavaa. Sen sijaan kirjan esittelyteksti, jonka on kirjoittanut sen kuvittaja, on lähinnä piinaava. En tunne kuvittajaa ja sitä kuinka tunnettu henkilö hän on, mutta esittelyteksti oli lähinnä sen kertomista, kuinka samanlainen kuvittaja on kuin Christie: Christie oli kiinnostunut arkeologiasta ja kuvittajankin lapsi on kertaalleen osallistunut arkeologian kurssille, jne. Ei ehkä ihan pilkulleen noin, mutta ehkä ideasta saa kiinni.

Robert Galbraith: Pahan polku

Tämä kolmas Strike-kirja on hyvin erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä. Nyt on jännitystä ja uhkaa, ja tapahtumiakin ihan eri tapaan kuin kahdessa edeltäjässä. Sinällään vähän hassua, että syyllinen paljastuu varsin aikaisessa vaiheessa, vaikka myöhemmin yritetäänkin hämätä lukijaa, ettei kyseessä voi olla tämä henkilö. Muutaman kerran jouduin myös nyrpistämään nenääni raakuuksille. Niidenkin kuvaaminen on taitolaji: murhaaja voi olla hyvinkin raaka, mutta teot kuvattu niin, ettei niistä lukeminen varsinaisesti tee häijyä. Olen myös aika herkkä lapsiin kohdistuvia raakuuksia kohtaan, enkä niistä erityisemmin välitä lukea. Onneksi niitä ei tässä kirjassa kovin yksityiskohtaisesti kuitenkaan kuvattu.

Anniina Virtanen: Psykologinen palautuminen

Tämä kirja keskittyy työelämään ja työn rasituksista palautumiseen. Siinä mielessä siinä on samaa, kuin aiemmin lukemissani Minna Huotilaisen kirjoissa. Virtanen kirjoittaa niin teorioista kuin antaa käytännön vinkkejäkin. Erityisesti pidin kirjan loppuosasta, jossa käsitellään myös joutilaisuutta ja sitä, että vapaa-aika ei ole vain työstä palautumista varten; palautuminen voi tulla sivutuotteena siitä, että teemme vapaa-ajalla itselle merkityksellisiä ja iloa tuottavia asioita. Palautumista ei ole tarkoitus suorittaa. Työ on iso osa monen identiteettiä, mutta ihmisarvo ei ole riippuvainen työn tekemisen määrästä tai työtehtävästä. Ihan tarpeellisia muistutuksia tämän päivän työelämässä toimiville.

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

Leena Lehtolaisen kirjoja olen lukenut koko joukon. Jälkikaiku on viidestoista Lehtolaisen kirjoittama, ja minun lukemani Maria Kallio -dekkari, ja sanoisin, että sarjan parhaimmistoa. Syyllinen selviää mielestäni tarpeettoman aikaisin enkä ole täysin varma pidinkö ratkaisua täysin uskottavana. Minua myös häiritsi jonkin verran sanan jälkikaiku toistuminen pitkin kirjaa. Ensimmäisellä kerralla ajattelin sen toimivan ratkaisun avaimena, ja ehkä näin olikin, mutta sen jälkeen kirjan nimi toistui monia kertoja ja mielestäni niin, ettei sillä ollut juonen kannalta merkitystä. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu, vauhdikas ja täynnä käänteitä, eli hyvää kesäluettavaa.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Taisin aiemmin kirjoittaa, että tuskin luen kaikkia Cormoran Striken tutkimuksista kertovia kirjoja, mutta nyt meni jo neljäs :D Sarja paranee kirja kirjalta, ja tähän jäin jo koukkuun. Kirja on pitkä kuin mikä, melkein 700 sivua, ja seuraava osa näyttää olevan muutamaa sivua vaille 900-sivuinen. Ehkäpä odottelen sen lukemista hetken aikaa ja keskityn muuhun. Hain pari päivää sitten kirjastosta aivan toisen genren kirjan, ja lisäksi yksi toinen kirja odottaa loppuun lukemista. Josko niiden jälkeen palaan Striken seikkailuiden pariin.

Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus

Heinäkuun viimeinen kirja oli loppujen lopuksi Agatha Christie. Luin Christien kirjoja todella paljon etenkin nuorempana, ja tänä keväänä ja kesänä olen taas palaillut niiden pariin. Yhtä lukuunottamatta kaikissa päähenkilö on joku muu kuin neiti Marple tai Hercule Poirot. Niin tässäkin kirjassa.

Perin viime vuonna äitini Agathat ja kun nyt olen päässyt vauhtiin, tulen luultavasti lukemaan niitä vielä lukuisia syysiltojen pimetessä.

Kevään ja kesän vapaakuukausien aikana aion lukea mahdollisimman paljon. Kuitenkin siten, ettei homma mene suorittamiseksi. Rakastan lukemista, mutta minulla on jäänyt sille vain vähän aikaa ja energiaa, keskittymiskykyäkin, viime vuosina. Iltaisin töiden jälkeen olen hoitanut sukulaisten ja muiden läheisten asioita, ja aivan viime vuosina uskontotieteen ajoilta jääneitä kirjoitusprojekteja. Ja toki koettanut antaa perheelle aikaa. Kun vapaa alkaa myöhään illalla, ei voimia juuri ole enää ollut lukemiseen. Lomilla olen lukenut muutamia kirjoja.

Tarkoitukseni oli kirjata tähän postaukseen vapaakuukausien aikana lukemani kirjat ja ajatukseni niistä. Postauksesta alkoi kuitenkin muodostua aika pitkä, joten tästä tulee nyt osa 1.

Kyseessä ei ole varsinaiset kirja-arviot vaan aivan vapaasti kirjoittamani lyhyet muistiinpanot.

Minna Huotilainen: Aivosi tarvitsevat tauon

Luin tämän kirjan ensimmäisenä, heti vapaani alussa. Sen sisältö oli minusta monin tavoin aika itsestäänselvä eikä kirja antanut minulle ihan niin paljon kuin olin olettanut, vaikkakin sai kyllä miettimään taukojen merkitystä. Sen huomaan, että korona-aika ei ole tehnyt hyvää tauoilleni. Pidän kyllä etätöissäkin taukoja mutta työhuoneelta lähden esimerkiksi melkein aina ulos hakemaan lounasta. Kotona nappaan jotain jääkaapista, ja monesti teen töitä samalla kun syön. Ei hyvä. Todella toivon, että syksyllä pääsen tekemään enemmistön työpäivistäni työhuoneella. Ja jos en pääse, niin siinä tapauksessa minun täytyy luoda kunnon säännöt etätyöskentelylle. Jos teen päivän tai kaksi etänä ei tämä vielä ole ongelma, mutta nyt olen tehnyt kaksi vuotta etänä. Mikäli halutaan jälkiviisastella, aikaa olisi kyllä ollut tehdä etätyörutiineille jotain jo ajat sitten.

Minna Huotilainen ja Mona Moisala : Keskittymiskyvyn elvyttämisopas

Tästä kirjasta pidin enemmän kuin edellisestä. Kirjaa lukiessani päätin, että minun on työssäni ja välistä vapaa-ajallani syytä ottaa jälleen listat ja postit-laput käyttöön. Käytän niitä kyllä muutenkin, mutta voisin käyttää paljon enemmän. To do -listojen kasaaminen mieleen on minulle kovin tyypillistä; ei ihme, että ajatus menee tukkoon, etenkin kun ne listat ovat yleensä aika pitkiä. Tehtävät ja muistettavat asiat on syytä ulkoistaa.

Kirjasta jäi mieleeni myös seuraavat kaksi asiaa:

Etenkin sirpaleisessa työssä rauhoittuminen on osa ammattitaitoa.

Tunnollisuus voi hyvin olla selektiivistä.

Kummankin kirjan kohdalla jäin miettimään seuraavaa: Työn tekemisen tapoihin voi ja kannattaa tehdä muutoksia, mutta entä jos varsinainen rasitus tulee työn ulkopuolelta? Ymmärrän, että kirjoissa keskityttiin nimenomaan työelämään, mutta kun puhutaan kuormituksesta ja mahdollisesta uupumisesta, työ ei ole niiden ainoa lähde. Tästä olisi ollut hyvä sanoa jotain edes lyhyesti.

Max Seeck: Uskollinen lukija

Rakastan jännäreitä ja luen niitä mielelläni, myös väsyneenä, kun en muuten oikein jaksaisi lukea. Max Seeckin nimi on tullut tutuksi eri medioista viime vuosien ajan, ja kun jokin aika sitten luin hänen haastattelunsa, päätin että vapaalla tutustun ainakin johonkin hänen kirjoistaan. Narahdin sitten kerralla koukkuun! Ai että oli hyvä kirja.

Max Seeck: Pahan verkko

Tämähän vain paranee! Kirja hujahti kahdessa päivässä ja seuraava osa on jo etsinnässä :) Hieman raakojahan nämä paikoin ovat, mutta eivät samaa tasoa kuin esimerkiksi Lars Keplerit. Tosielämän raakuuksista lukemista pyrin yleensä välttämään, mutta fiktiivisissä kirjoissa en asiaan niin kovin tunneperäisesti suhtaudu, siitä huolimatta, että kirjassa kuvatun kaltaista väkivaltaa esiintyy myös oikeassa elämässä.

Max Seeck: Kauna

Kun nyt kerran vauhtiin pääsin, luin samaan menoon myös kolmannen ja toistaiseksi viimeisimmän Jessica Niemi -kirjan. Olen edelleen koukussa, vaikka kakkososa olikin mielestäni parempi. Kuulemma uusin osa Niemen tarinaa tulee ensi syksynä. Sitä odotellessa taidan lukea Seeckin kolme ensimmäistä kirjaa, joissa seikkailee toinen päähenkilö. Katsotaan, pidänkö niistä yhtä paljon kuin Jessica Niemi -kirjoista.

Saku Tuominen: Kuinka puut kasvavat ja miksi antilooppi ravistaa

Tämä oli kolmas lukemani Tuomisen kirja. Siinä on mielenkiintoista knoppitietoa ja kirja sai minut ajattelemaan esimerkiksi keinolihan järkevyyttä uudelta kannalta. Pidin myös ajatuksesta, että meidän tulisi yksinkertaisesti ihailla luontoa ja maailmankaikkeutta enemmän. Sen myötä kasvaa myös arvostus. Jotenkin tämä kirja jäi kuitenkin kokonaisuutena pintapuoliseksi. Edelleen paras lukemani Tuomisen kirja on Juu ei. Pieni kirja priorisoinnista. Sen voisin ehkä lukea uudelleenkin ennen paluuta töihin.

Max Seeck: Hammurabin enkelit

Tämä Seeck-into lähti nyt aivan lapasesta. Ensimmäisen Daniel Kuisma-kirjan perusteella sanoisin, että Kuisma-kirjat ovat varsin erityylisiä kuin Jessica Niemi -kirjat. Hammurabin enkelit muistuttaa tiettyyn pisteeseen asti Ilkka Remeksen kirjoja, ja on myös raaempi kuin Jessica Niemestä kertovat kirjat. Aika nopeasti tämä kuitenkin hujahti, ja jatko-osat tulevat lukuun todennäköisesti lähipäivinä.

Max Seeck: Mefiston kosketus

Mefiston kosketus on vähemmän raaka kuin edeltäjänsä, mikä on ihan hyvä asia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää jälleen, ja muutama yllätyskin. Jälkimmäisiin liittyen täytyy sanoa, että Seeckin taito punoa mukaan yllätyksellisiä juonenkäänteitä on parantunut matkan varrella, ja Jessica Niemi -sarjan kohdalla ne toimivat vielä paremmin. Tosin jos on lukenut Mefiston kosketuksen, pystyy luultavasti tajuamaan yhden keskeisen juonenkäänteen Uskollisessa lukijassa. Hyvää viihdettä nämä Seeckit joka tapauksessa ovat, ja Daniel Kuisma -sarjan kolmannen osan lukeminen alkoi välittömästi saatuani Mefiston kosketuksen loppuun.

Max Seeck: Haadeksen kutsu

Tässä kohden kirjasarja sitten vähän lässähti. Ihan hyvä kirja tämäkin oli, mutta nyt lukemistani kuudesta Seeckin kirjasta selvästi heikoin. Se näkyi myös lukunopeudessa: kirjan lukemiseen meni melkein viikko, kun edelliset hujahtivat puolessatoista päivässä. Nyt tulee väkisinkin Seeck-tauko, mutta aion kyllä lukea uuden Jessica Niemi -kirjan, kunhan se aikanaan julkaistaan.

Agatha Christie: Neljä suurta

Luin nuorempana jokaisen käsiini saamani Agathan suomennoksen, eli niitä meni ja paljon. Viimeisen kymmenen, ehkä parinkymmenenkin vuoden aikana en kuitenkaan ole enää Agathoja lukenut, joskin katsonut muutaman filmatisoinnin. Viime vuonna perin äidiltäni hänen Agathansa, ja nyt tartuin Neljään suureen, jonka muistelin olleen yksi suosikeistani aiemmin.

Kylläpä teksti oli erilaista kuin muistin! Asioissa siirryttiin rivakasti eteenpäin, kuvailevaa tekstiä oli todella vähän, ja kirja oli täynnä pilkkuvirheitä (argh). Neljä suurta ei ole ihan tyypillinen Poirot-tarina, joten taidan lukea muutaman Christien lisää, jotta näen, oliko hänen kirjoitustyylinsä todella niin erilainen kuin muistin.

Itse tarina oli toki viihdyttävä ja kirjan luki hetkessä. Sekin oli erilaista tähän päivään verrattuna, kun tyypillisesti lukemani dekkarit ovat päälle 400-sivuisia. Neljä suurta päättyi sivulle 223.

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus

Ai että, tämä oli hyvä! Christie kirjoitti jonkin verran myös sellaisia dekkareita, joiden pääosassa ei ole Hercule Poirot tai neiti Marple, ja Seitsemän kellon salaisuus on yksi niistä. Nokkela tarina, jossa on paljon juonenkäänteitä ja jotakuinkin yllättävä loppu, jonka kyllä huomasin lukiessani osin muistavani. Seuraavana luettavien jonossa on (ainakin) vielä Kohti nollapistettä, joka on muistini mukaan myös yksi vanhoja lemppareitani Christien tuotannosta.