Lukutoukan uudet seikkailut

Lukeminen on ollut vapaakuukausieni suuri ilo. Rakastan uppoutua muihin maailmoihin. Olen ennen muuta dekkareiden ja jännäreiden suurkuluttaja, mutta olen pyrkinyt lukemaan myös toisenlaista kirjallisuutta aina välistä. Edellisen postauksen tapaan seuraavassa on lyhyitä mietteitä, tällä kertaa kesä- ja heinäkuussa lukemistani kirjoista.

Agatha Christie: Kohti nollapistettä

Tämä todella on yksi parhaita Agathoja, kuten takakansikin lupailee. Juoni on nokkela ja käänteitä useita. Lopussa on yksi romanttinen käänne, joka on niin nopea että käy hymyilyttämään, mutta onhan sitä Ensitreffit alttarilla -ohjelmakin, joten menköön :)

Kirjan idea on moneen muuhun dekkariin nähden hieman erilainen siinä mielessä, ettei se ala murhasta. Siihen viittaa myös kirjan nimi. Mutta ei asiasta sen enempää, kannattaa lukea kirjasta!

Robert Galbraith: Käen kutsu

Ensin löytyi kirja, ja vasta hieman myöhemmin tieto siitä, että kirjoittaja on todellisuudessa J. K. Rowling. Kirjan alku oli todella vetävä ja ehdin jo intoilla, että tämähän on aivan mahtava, mutta loppujen lopuksi kirja oli aika hidas ja lopussa en oikein saanut tyydyttävää vastausta yhteen keskeiseen kysymykseen. Sen verran kuitenkin pidin kirjasta, että luin myös kakkososan Montenegron helteessä.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Samoin kuin Käen kutsu, tämäkin oli hieman hidas. Molemmissa on ollut sama rakenne: kirjan alussa/alkupuolella on kuolema, sitten haastatellaan isoa joukkoa ihmisiä, sitten päähenkilö saa oivalluksen, ja lopussa lukijalle kerrotaan, kuka sen teki. Intensiteettiä lisäisi toinen murha tai edes sen konkreettinen uhka. Tässä kirjassa murha on huomattavasti raaempi kuin ensimmäisessä osassa, mikä yllätti hieman. Ensimmäisessä kirjassa itse asiassa on kaksi murhaa, mutta ehkäpä jotain kertoo se, että unohdin sen tätä tekstiä kirjoittaessani ja tulin myöhemmin lisäämään, että ensimmäisessä kirjassa tosiaan tuli kaksi ruumista.

Cormoran Striken tutkimuksista kertovia kirjoja on näemmä suomennettu jo kuusi. Näiden kahden perusteella tuskin tulen niitä kaikkia lukemaan, mutta ehkä vielä kolmannen luen joku hetki.

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

En ollut aiemmin lukenut tätä pienoisromaania, toisin kuin sen pohjalta tehdyn romaanin, Kuolleen miehen huvimajan. Kehottaisin muita lukemaan suoraan romaanin. Tämän pienoisromaanin lukee hetkessä, mutta koska loppuratkaisu on varsin monimutkainen, tulee se näin lyhyessä tekstissä aika puskista. Romaanimitassa ehtii kehitellä henkilöhahmoja, kun he nyt jäivät aika etäisiksi. Paljastamatta liikoja, totean vain etten muistanutkaan, että Christiellä oli tällainenkin uhri kirjoissaan. Hieman yllätyin.

Kirjassa on Christien lapsenlapsen kirjoittama esipuhe, joka oli mielenkiintoista luettavaa. Sen sijaan kirjan esittelyteksti, jonka on kirjoittanut sen kuvittaja, on lähinnä piinaava. En tunne kuvittajaa ja sitä kuinka tunnettu henkilö hän on, mutta esittelyteksti oli lähinnä sen kertomista, kuinka samanlainen kuvittaja on kuin Christie: Christie oli kiinnostunut arkeologiasta ja kuvittajankin lapsi on kertaalleen osallistunut arkeologian kurssille, jne. Ei ehkä ihan pilkulleen noin, mutta ehkä ideasta saa kiinni.

Robert Galbraith: Pahan polku

Tämä kolmas Strike-kirja on hyvin erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä. Nyt on jännitystä ja uhkaa, ja tapahtumiakin ihan eri tapaan kuin kahdessa edeltäjässä. Sinällään vähän hassua, että syyllinen paljastuu varsin aikaisessa vaiheessa, vaikka myöhemmin yritetäänkin hämätä lukijaa, ettei kyseessä voi olla tämä henkilö. Muutaman kerran jouduin myös nyrpistämään nenääni raakuuksille. Niidenkin kuvaaminen on taitolaji: murhaaja voi olla hyvinkin raaka, mutta teot kuvattu niin, ettei niistä lukeminen varsinaisesti tee häijyä. Olen myös aika herkkä lapsiin kohdistuvia raakuuksia kohtaan, enkä niistä erityisemmin välitä lukea. Onneksi niitä ei tässä kirjassa kovin yksityiskohtaisesti kuitenkaan kuvattu.

Anniina Virtanen: Psykologinen palautuminen

Tämä kirja keskittyy työelämään ja työn rasituksista palautumiseen. Siinä mielessä siinä on samaa, kuin aiemmin lukemissani Minna Huotilaisen kirjoissa. Virtanen kirjoittaa niin teorioista kuin antaa käytännön vinkkejäkin. Erityisesti pidin kirjan loppuosasta, jossa käsitellään myös joutilaisuutta ja sitä, että vapaa-aika ei ole vain työstä palautumista varten; palautuminen voi tulla sivutuotteena siitä, että teemme vapaa-ajalla itselle merkityksellisiä ja iloa tuottavia asioita. Palautumista ei ole tarkoitus suorittaa. Työ on iso osa monen identiteettiä, mutta ihmisarvo ei ole riippuvainen työn tekemisen määrästä tai työtehtävästä. Ihan tarpeellisia muistutuksia tämän päivän työelämässä toimiville.

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

Leena Lehtolaisen kirjoja olen lukenut koko joukon. Jälkikaiku on viidestoista Lehtolaisen kirjoittama, ja minun lukemani Maria Kallio -dekkari, ja sanoisin, että sarjan parhaimmistoa. Syyllinen selviää mielestäni tarpeettoman aikaisin enkä ole täysin varma pidinkö ratkaisua täysin uskottavana. Minua myös häiritsi jonkin verran sanan jälkikaiku toistuminen pitkin kirjaa. Ensimmäisellä kerralla ajattelin sen toimivan ratkaisun avaimena, ja ehkä näin olikin, mutta sen jälkeen kirjan nimi toistui monia kertoja ja mielestäni niin, ettei sillä ollut juonen kannalta merkitystä. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu, vauhdikas ja täynnä käänteitä, eli hyvää kesäluettavaa.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Taisin aiemmin kirjoittaa, että tuskin luen kaikkia Cormoran Striken tutkimuksista kertovia kirjoja, mutta nyt meni jo neljäs :D Sarja paranee kirja kirjalta, ja tähän jäin jo koukkuun. Kirja on pitkä kuin mikä, melkein 700 sivua, ja seuraava osa näyttää olevan muutamaa sivua vaille 900-sivuinen. Ehkäpä odottelen sen lukemista hetken aikaa ja keskityn muuhun. Hain pari päivää sitten kirjastosta aivan toisen genren kirjan, ja lisäksi yksi toinen kirja odottaa loppuun lukemista. Josko niiden jälkeen palaan Striken seikkailuiden pariin.

Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus

Heinäkuun viimeinen kirja oli loppujen lopuksi Agatha Christie. Luin Christien kirjoja todella paljon etenkin nuorempana, ja tänä keväänä ja kesänä olen taas palaillut niiden pariin. Yhtä lukuunottamatta kaikissa päähenkilö on joku muu kuin neiti Marple tai Hercule Poirot. Niin tässäkin kirjassa.

Perin viime vuonna äitini Agathat ja kun nyt olen päässyt vauhtiin, tulen luultavasti lukemaan niitä vielä lukuisia syysiltojen pimetessä.