Lukutoukka

Kevään ja kesän vapaakuukausien aikana aion lukea mahdollisimman paljon. Kuitenkin siten, ettei homma mene suorittamiseksi. Rakastan lukemista, mutta minulla on jäänyt sille vain vähän aikaa ja energiaa, keskittymiskykyäkin, viime vuosina. Iltaisin töiden jälkeen olen hoitanut sukulaisten ja muiden läheisten asioita, ja aivan viime vuosina uskontotieteen ajoilta jääneitä kirjoitusprojekteja. Ja toki koettanut antaa perheelle aikaa. Kun vapaa alkaa myöhään illalla, ei voimia juuri ole enää ollut lukemiseen. Lomilla olen lukenut muutamia kirjoja.

Tarkoitukseni oli kirjata tähän postaukseen vapaakuukausien aikana lukemani kirjat ja ajatukseni niistä. Postauksesta alkoi kuitenkin muodostua aika pitkä, joten tästä tulee nyt osa 1.

Kyseessä ei ole varsinaiset kirja-arviot vaan aivan vapaasti kirjoittamani lyhyet muistiinpanot.

Minna Huotilainen: Aivosi tarvitsevat tauon

Luin tämän kirjan ensimmäisenä, heti vapaani alussa. Sen sisältö oli minusta monin tavoin aika itsestäänselvä eikä kirja antanut minulle ihan niin paljon kuin olin olettanut, vaikkakin sai kyllä miettimään taukojen merkitystä. Sen huomaan, että korona-aika ei ole tehnyt hyvää tauoilleni. Pidän kyllä etätöissäkin taukoja mutta työhuoneelta lähden esimerkiksi melkein aina ulos hakemaan lounasta. Kotona nappaan jotain jääkaapista, ja monesti teen töitä samalla kun syön. Ei hyvä. Todella toivon, että syksyllä pääsen tekemään enemmistön työpäivistäni työhuoneella. Ja jos en pääse, niin siinä tapauksessa minun täytyy luoda kunnon säännöt etätyöskentelylle. Jos teen päivän tai kaksi etänä ei tämä vielä ole ongelma, mutta nyt olen tehnyt kaksi vuotta etänä. Mikäli halutaan jälkiviisastella, aikaa olisi kyllä ollut tehdä etätyörutiineille jotain jo ajat sitten.

Minna Huotilainen ja Mona Moisala : Keskittymiskyvyn elvyttämisopas

Tästä kirjasta pidin enemmän kuin edellisestä. Kirjaa lukiessani päätin, että minun on työssäni ja välistä vapaa-ajallani syytä ottaa jälleen listat ja postit-laput käyttöön. Käytän niitä kyllä muutenkin, mutta voisin käyttää paljon enemmän. To do -listojen kasaaminen mieleen on minulle kovin tyypillistä; ei ihme, että ajatus menee tukkoon, etenkin kun ne listat ovat yleensä aika pitkiä. Tehtävät ja muistettavat asiat on syytä ulkoistaa.

Kirjasta jäi mieleeni myös seuraavat kaksi asiaa:

Etenkin sirpaleisessa työssä rauhoittuminen on osa ammattitaitoa.

Tunnollisuus voi hyvin olla selektiivistä.

Kummankin kirjan kohdalla jäin miettimään seuraavaa: Työn tekemisen tapoihin voi ja kannattaa tehdä muutoksia, mutta entä jos varsinainen rasitus tulee työn ulkopuolelta? Ymmärrän, että kirjoissa keskityttiin nimenomaan työelämään, mutta kun puhutaan kuormituksesta ja mahdollisesta uupumisesta, työ ei ole niiden ainoa lähde. Tästä olisi ollut hyvä sanoa jotain edes lyhyesti.

Max Seeck: Uskollinen lukija

Rakastan jännäreitä ja luen niitä mielelläni, myös väsyneenä, kun en muuten oikein jaksaisi lukea. Max Seeckin nimi on tullut tutuksi eri medioista viime vuosien ajan, ja kun jokin aika sitten luin hänen haastattelunsa, päätin että vapaalla tutustun ainakin johonkin hänen kirjoistaan. Narahdin sitten kerralla koukkuun! Ai että oli hyvä kirja.

Max Seeck: Pahan verkko

Tämähän vain paranee! Kirja hujahti kahdessa päivässä ja seuraava osa on jo etsinnässä :) Hieman raakojahan nämä paikoin ovat, mutta eivät samaa tasoa kuin esimerkiksi Lars Keplerit. Tosielämän raakuuksista lukemista pyrin yleensä välttämään, mutta fiktiivisissä kirjoissa en asiaan niin kovin tunneperäisesti suhtaudu, siitä huolimatta, että kirjassa kuvatun kaltaista väkivaltaa esiintyy myös oikeassa elämässä.

Max Seeck: Kauna

Kun nyt kerran vauhtiin pääsin, luin samaan menoon myös kolmannen ja toistaiseksi viimeisimmän Jessica Niemi -kirjan. Olen edelleen koukussa, vaikka kakkososa olikin mielestäni parempi. Kuulemma uusin osa Niemen tarinaa tulee ensi syksynä. Sitä odotellessa taidan lukea Seeckin kolme ensimmäistä kirjaa, joissa seikkailee toinen päähenkilö. Katsotaan, pidänkö niistä yhtä paljon kuin Jessica Niemi -kirjoista.

Saku Tuominen: Kuinka puut kasvavat ja miksi antilooppi ravistaa

Tämä oli kolmas lukemani Tuomisen kirja. Siinä on mielenkiintoista knoppitietoa ja kirja sai minut ajattelemaan esimerkiksi keinolihan järkevyyttä uudelta kannalta. Pidin myös ajatuksesta, että meidän tulisi yksinkertaisesti ihailla luontoa ja maailmankaikkeutta enemmän. Sen myötä kasvaa myös arvostus. Jotenkin tämä kirja jäi kuitenkin kokonaisuutena pintapuoliseksi. Edelleen paras lukemani Tuomisen kirja on Juu ei. Pieni kirja priorisoinnista. Sen voisin ehkä lukea uudelleenkin ennen paluuta töihin.

Max Seeck: Hammurabin enkelit

Tämä Seeck-into lähti nyt aivan lapasesta. Ensimmäisen Daniel Kuisma-kirjan perusteella sanoisin, että Kuisma-kirjat ovat varsin erityylisiä kuin Jessica Niemi -kirjat. Hammurabin enkelit muistuttaa tiettyyn pisteeseen asti Ilkka Remeksen kirjoja, ja on myös raaempi kuin Jessica Niemestä kertovat kirjat. Aika nopeasti tämä kuitenkin hujahti, ja jatko-osat tulevat lukuun todennäköisesti lähipäivinä.

Max Seeck: Mefiston kosketus

Mefiston kosketus on vähemmän raaka kuin edeltäjänsä, mikä on ihan hyvä asia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää jälleen, ja muutama yllätyskin. Jälkimmäisiin liittyen täytyy sanoa, että Seeckin taito punoa mukaan yllätyksellisiä juonenkäänteitä on parantunut matkan varrella, ja Jessica Niemi -sarjan kohdalla ne toimivat vielä paremmin. Tosin jos on lukenut Mefiston kosketuksen, pystyy luultavasti tajuamaan yhden keskeisen juonenkäänteen Uskollisessa lukijassa. Hyvää viihdettä nämä Seeckit joka tapauksessa ovat, ja Daniel Kuisma -sarjan kolmannen osan lukeminen alkoi välittömästi saatuani Mefiston kosketuksen loppuun.

Max Seeck: Haadeksen kutsu

Tässä kohden kirjasarja sitten vähän lässähti. Ihan hyvä kirja tämäkin oli, mutta nyt lukemistani kuudesta Seeckin kirjasta selvästi heikoin. Se näkyi myös lukunopeudessa: kirjan lukemiseen meni melkein viikko, kun edelliset hujahtivat puolessatoista päivässä. Nyt tulee väkisinkin Seeck-tauko, mutta aion kyllä lukea uuden Jessica Niemi -kirjan, kunhan se aikanaan julkaistaan.

Agatha Christie: Neljä suurta

Luin nuorempana jokaisen käsiini saamani Agathan suomennoksen, eli niitä meni ja paljon. Viimeisen kymmenen, ehkä parinkymmenenkin vuoden aikana en kuitenkaan ole enää Agathoja lukenut, joskin katsonut muutaman filmatisoinnin. Viime vuonna perin äidiltäni hänen Agathansa, ja nyt tartuin Neljään suureen, jonka muistelin olleen yksi suosikeistani aiemmin.

Kylläpä teksti oli erilaista kuin muistin! Asioissa siirryttiin rivakasti eteenpäin, kuvailevaa tekstiä oli todella vähän, ja kirja oli täynnä pilkkuvirheitä (argh). Neljä suurta ei ole ihan tyypillinen Poirot-tarina, joten taidan lukea muutaman Christien lisää, jotta näen, oliko hänen kirjoitustyylinsä todella niin erilainen kuin muistin.

Itse tarina oli toki viihdyttävä ja kirjan luki hetkessä. Sekin oli erilaista tähän päivään verrattuna, kun tyypillisesti lukemani dekkarit ovat päälle 400-sivuisia. Neljä suurta päättyi sivulle 223.

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus

Ai että, tämä oli hyvä! Christie kirjoitti jonkin verran myös sellaisia dekkareita, joiden pääosassa ei ole Hercule Poirot tai neiti Marple, ja Seitsemän kellon salaisuus on yksi niistä. Nokkela tarina, jossa on paljon juonenkäänteitä ja jotakuinkin yllättävä loppu, jonka kyllä huomasin lukiessani osin muistavani. Seuraavana luettavien jonossa on (ainakin) vielä Kohti nollapistettä, joka on muistini mukaan myös yksi vanhoja lemppareitani Christien tuotannosta.