Vuoden 2023 kirjat

30 joulukuun, 2023 ~ Johanna Konttori ~ Kommentoi

Moni näyttää aloittavan aina vuoden alussa jonkinlaisen lukuhaasteen: 100 kirjaa vuodessa, kirjaston lukuhaaste tms. Minä löysin viime vuonna lukemisen ilon uudelleen. En välittänyt laskea lukemieni tai kuuntelemieni kirjojen määrää, mutta olisikohan nelisenkymmentä aika lähellä totuutta?

Tänä vuonna ajattelin kuitenkin kirjata lukemiseni tänne blogiin. Muutaman aiemman blogitekstin tapaan laitan tänne kirjan nimen, sekä muutamalla virkkeellä mitä mieltä siitä olin.

Ilkka Remes: Tornado

Perus-Remes, sanoisin. Paljon parempiakin on. Selkeän päähahmon puuttuminen oli minusta häiritsevää.

Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä

Päätin yrittää tänä vuonna lukea vähän vähemmän dekkareita ja vähän enemmän muuta kirjallisuutta. Aaltolan kirja laittoi miettimään, ja luin kirjan lopulta aika hitaasti. Kaikesta en ole samaa mieltä, mutta kirja kyllä haastaa omia ajatuskulkuja tehokkaasti.

Edgar Wallace: Punainen ympyrä

Klassikko, jonka olen lukenut muutaman kerran aiemminkin. 1950-luvun suomi on hauskaa luettavaa näin 70 vuotta myöhemmin.

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Olin kiinnittänyt aina silloin tällöin huomiota Jussi Adler-Olsenin kirjojen mainoksiin, mutta tartuin niihin vasta tänä keväänä. Ja narahdin kiinni niin, että luin yhteen menoon kaikki yhdeksän julkaistua osasto Q -kirjaa. Ajatus dekkareiden vähentämisestä romuttui siis ainakin hetkellisesti.

Tämän ensimmäisen kirjan juonikuvio on mielenkiintoinen ja aika epätyypillinen. Loppuun asti saa jännittää miten käy.

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät

Tämä oli jotenkin vähän väärällä tavalla raaka. Väkivallalle ja murhille ei oikein löydy kunnon syytä, mikä häiritsi jossain määrin minua.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia

Sarjan kolmas osa on hyvä. Kuten tavallista, mitä pitemmälle sarjassa mennään, sitä syvemmälle päästään myös päähenkilöiden luonteen ja elämäntarinan suhteen. Tämän sarjan päähenkilöt ovat ehkä yhtä lukuunottamatta kiinnostavia. Yksi heistä kuitenkin pikkuisen menee minulla hermoon.

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Osasto Q -kirjoissa tutkitaan vanhoja, ratkaisematta jääneitä tapauksia, jotka kytkeytyvät myös tähän päivään. Tässäkin kirjassa tapahtumat juontavat juurensa vuosikymmenten taakse, ja ”pahis” ehtii tehdä paljon pahaa, ennen kuin hänet saadaan kiinni.

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Poika varjoista ei ehkä ole ihan suosikkini tässä sarjassa, mutta toki sekin on hyvää, nopealukuista viihdettä.

Jussi Adler-Olsen: Vartija

Vartija oli minun makuuni. Ehkä siihen osaltaan vaikutti se, että juoneen liittyy uskonnollinen yhteisö.

Jussi Adler-Olsen: Selfiet

Sarjan seitsemäs osa on varsin ok. Tämä kuuluu niihin Adler-Olsenin kirjoihin, joissa motiivi on ainakin minusta monista dekkareista poikkeava.

Jussi Adler-Olsen: Uhri 2117

Kirja, jossa viimein paljastetaan osasto Q:lle korvaamattoman henkilön taustat, ja ne ovatkin aikamoiset. Mahdollisuuksia olisi mässäillä kauheuksilla, mutta onneksi niiden kuvailussa pysytään kohtuudessa.

Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi

Toistaiseksi viimeinen osasto Q -kirja oli yksi parhaista. Taas on uskonnollinen vire mukana. Murhaaja on, sanotaanko, aikaansaava. Ja ensimmäistä kertaa kirja jää cliffhangeriin. Taitaa olla niin, että vielä on tulossa yksi kirja tähän sarjaan.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

Ja sitten jotain ihan muuta. Tätä kirjaa on luettu paljon ja sitä on myös kritisoitu paljon. Minusta tämä tarjoaa mainion pohjan omalle pohdinnalle. Pointti on siinä, ettei ala yleistää tai kategorisoida liikaa. Kirjan luettuaan on hauska huomata vaikkapa se, kuinka jonkun kollegan sähköpostiviestit ovat selvästi ”punaisia” ja omat puolestaan ”vihreitä”. Kyllähän ne punaiset viestit kieltämättä vähän tylyiltä välistä tuntuvat, mutta ovat samaan aikaan tehokkaita. Huomaan tarvetta vähentää viestintäni vihreyttä ja lisätä sen punaisuutta ryhtymättä kuitenkaan tylyksi.

Itseni määrittelisin aika vihreäksi sinisellä lisällä, ja hyppysellisellä punaista :)

Georges Simenon: Maigret kotikylässään

Meillä on kotona pino kirjoja, jotka olemme ajatelleet laittaa kiertoon kunhan ne on luettu (vielä yhden) kerran. Tämä Maigret on yksi niistä kirjoista. Luin lyhyen ja nopealukuisen kirjan hetken mielijohteesta. Vanhempien dekkareiden lukeminen on siitä hauskaa, että niissä paitsi käytetään kieltä monin paikoin eri lailla kuin nykyään, niin myös juonet ovat yleensä jotenkin suoraviivaisempia ja murhat vähemmän karmivia. Hyvin erilainen kirja siis kuin vaikkapa viime kuukausina lukemani Adler-Olsenit.

Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle

Päätin alkaa töitä varten kahlata läpi tieteen yleistajuistamisen oppaita ja tehdä niistä aivan oman postaussarjansa. Mietteeni Raevaaran kirjasta löydät täältä.

Camilla Ukkonen: Asiantuntijan oma viestintätyökirja

Toinen heinäkuisten työviikkojen aikana lukemani viestintäkirja oli mainio, aivan kuten ensimmäinenkin. Ajatukseni Ukkosen työkirjasta löydät täältä.

Thomas Erikson: Psykopaatit ympärilläni

Eiköhän Eriksonit ole nyt luettu. En oikein ymmärrä tätä painotusta psykopaatteihin, kun ainakin minusta mielenkiintoisempi tulokulma olisi kirjoittaa ihan vain vaikuttamisesta ja vaikka manipuloinnistakin. Vaikuttaa vähän siltä, että en ottanut riittävän vakavasti Eriksonin varoitusta siitä, että psykopaatteja on paljon enemmän kuin luulisimmekaan. Kirjan parasta antia minulle oli edellisessä kirjassa esitellyn ”värijärjestelmän” syveneminen. Pysyn kannassani, että olen viher-sininen, jossa on mukana tujaus punaista.

Erich Kästner: Varastettu koru

Palasin jälleen vanhojen dekkareiden pariin. Olen perinyt sekä dekkarirakkauden että tämän kyseisen kirjan äidiltäni. Kirjan olin lukenut aiemmin ainakin kerran, ellen kaksi. Edelleen se viihdyttää ja kirja pysyy jatkossakin kirjahyllyssämme. Poikkeuksena dekkareihin, joita yleensä luen, tässä kirjassa ei kukaan kuollut!

Monica Heisey: No siis tosi hyvää

Tartuin pitkästä aikaa chick litiin, kun tätä kovasti kehuttiin. Ensimmäinen kolmannes oli tylsä, loput parempaa, mutta melkein tekisi kuitenkin mieli sanoa, että ”No siis ei nyt niin hyvää kuitenkaan”.

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Ja takaisin dekkareiden maailmaan. Tämä on yksi parhaista, ellei paras Maria Kallio -dekkari. Tykkäsin paljon ja odotan jo seuraavaa. Jäi nimittäin cliffhangeriin.

Taavi Soininvaara: Kuudes marttyyri

Löysin Ratamo-sarjan kunnolla viime vuonna, vaikka muistaakseni olin jonkun Ratamon aiemminkin lukenut. Nämä ovat perushyviä dekkareita. Viime vuonna ilmestynyt Susisoturi oli erityisesti mieleeni, mutta kyllä tämä Kuudes marttyyrikin on kelpo luettavaa dekkareiden ystäville. Henkilösuhdekuviot kehittyvät pikkuhiljaa kirjasarjassa eteenpäin, mutta pääosassa on ns. meno ja meininki.

Anssi Leino: Teheranin kosto

Luin Leinon esikoisdekkarin Teheranin koura viime vuonna. Se oli vähän hapuileva, ja haki jonkinlaista jäntevyyttä. Ei se kuitenkaan huono ollut, sillä tartuin tähän jatko-osaankin. Kehitysloikka on selkeä: tässä pysyy hyvä rytmi kaiken aikaa eikä tässä ole liikaa eikä liian vähän mitään. Vetävä dekkari, jossa mukana myös pientä yllätyksellisyyttä.

Ilkka Remes: Pimeyden sydän

Tämä oli selvästi parempi kuin alkuvuodesta lukemani Tornado. Perus-Remes kuitenkin, eli paljon tapahtuu ja Venäjä kiusaa Suomea. Nyt kirjassa on selkeä päähenkilö, toisin kuin Tornadossa. Hänelle sattuu ja tapahtuu niin, että tuli mieleen televisiosarja 24 ja Jack Bauer. Kävi naurattamaan välistä. Mikko Jalava on jos jonkinlaisessa vaaratilanteessa, vähintään puolikuolleena, mutta sieltä hän aina nousee ja jatkaa matkaa :)

Jo Nesbø: Isänsä poika

Jostain perin kummallisesta syystä minulla oli jäänyt huomaamatta tämä Nesbøn kirja Harry Hole -dekkareiden keskellä. Törmäsin kirjaan alkusyksystä Kaarinan (!) kirjaston hyllyssä, ja pistin mieleeni, että pitääpä lukea. Tämä oli Nesbøta parhaimmillaan. Ihan alku oli hieman hidas, mutta sen jälkeen olin tiukasti koukussa kuin päähenkilö heroiiniin. Hurjan hyvä dekkari!

Robert Galbraith: Kuolema kintereillä

Aiai kuinka hyvä jännäri tämäkin. Galbraithin (eli J.K. Rowlingin) Cormoran Striken ja Robin Ellacottin tutkimuksista kertova sarja on ollut vaihtelevan hyvä, mutta tämä seitsemäs osa toimii alusta loppuun. Mutta jestas sentään, että nämä ovat pitkiä! Kovakantisessa versiossa on 957 sivua. Olin tyytyväinen päätökseeni lukea tämä e-kirjana. Huomattavasti kevyempi pideltävä.

Alex Ahndoril: Murhan avain

Alex Ahndoril on tuttu kirjailija, sillä kyseessä on Lars Keplerin uusi kirjailijanimi. Ja eihän Keplerkään ole oikea nimi, vaan Lars on yhtäkuin Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril. Keplerin kirjoista olen pitänyt pitkään. Ahndorilin uutuutta mainostettiin uuden tyylisenä avauksena kirjailijapariskunnalta, joten tartuin kirjaan (no, lukulaitteeseen) mielenkiinnolla. Ja kyllä, erilainenhan se oli. Varmaan tulen lukemaan sarjan toisenkin kirjan jahka se aikanaan ilmestyy, mutta ei tämä ensimmäinen ollut lähelläkään Joona Linna -kirjoja. Ei kerronnaltaan, ei päähenkilöltään. Kummatkin olivat huomattavasti tylsempiä ja tavanomaisempia. Lopun juonenkäänteet saivat kyllä paikoin kulmakarvat nousemaan. Kaikkea sitä Ruotsissa taas tapahtuukin.

Mietteitä kuluneesta vuodesta

11 joulukuun, 2023 ~ Johanna Konttori ~ Kommentoi

Päätin kirjoittaa pienen tiivistelmän siitä, mitä kaikkea tänä vuonna on tapahtunut. Ensin ajattelin pitäytyä pelkässä työelämässä, mutta silloin jäisi moni kiva asia kertomatta. Ehkä kuitenkin aloitan työstä.

Säätämistä ja monitohelointia

Tästä vuodesta tuli monestakin syystä aikamoista säätämistä. Asia ei sinällään ole ongelma, sillä olen itse asiassa aika hyvä niin säätämisessä kuin monitoheloinnissakin. Yksi käsi tekee yhtä ja toinen toista. Eihän se pitkän päälle hyvä malli ole, mutta silläkin selviää. Onneksi minulla on ihana pomo, jolle olen aina voinut kertoa säätämisen syyt ja jolta olen saanut ymmärrystä. Ei tarvitse korvat luimussa selitellä, miksi työt tuli hoidettua vähän erikoiseen aikaan tai miksi työpäivä taas katkesi kesken kaiken.

Tältä vuodelta olen varmaankin kaikkein innostunein tiedekasvatushankkeista, joita olen päässyt edistämään. Kesällä olin mukana auttamassa, kun tiedekunnan ensimmäinen tiedeleiri toi parikymmentä alakouluikäistä muksua kampukselle. Syksyllä ideoin ja kirjoitin rahoitushakemuksen tiedekasvatusprojektia varten. Alkuvuodesta selviää, lykästikö meitä.

Hyytiälän metsäaseman valmistumisen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, mutta olin avajaisissa mukana viestintähommissa. Uusi rakennuskokonaisuus on tosi hieno ja olin iloinen, että pääsin siellä käymään. Hyytiälässä voisi olla ihanaa pitää vaikka muutamankin päivän kirjoitusretriitti. Vaikutuin.

Kuluneena vuotena olen myös viimein kokenut päässeni sisään uuteen työyhteisööni. Ensimmäiset vuodet menivät sinällään mukavasti, mutta korona vaikeutti todella pahasti työkavereihin tutustumista. Tuntemieni ihmisten piiri pystyi pienenä. Etenkin tänä vuonna olen päässyt tutustumaan isoon joukkoon uusia ihmisiä ja tiedekunta tuntuu nyt ihan eri tavalla tutulta.

Uskontotieteen puolella valmistui viimeinenkin kesken ollut kirjoitusprojekti, kun Uskontolukutaito suomalaisessa yhteiskunnassa julkaistiin. Kirja vei minut muutamiin haastatteluihin, aamutelkkariinkin, ja syksyllä kouluttamaan niin opettajia kuin toimittajia. Olen myös päässyt juhlistamaan neljän entisen kollegan väitöstilaisuutta ja karonkkaa. Tuntuu hyvältä, että siteitä uskontotieteeseen edelleen on.

Yksi side ovat myös Tutkija tavattavissa -vierailut. Niitä olen tehnyt nimenomaan uskontotieteilijänä tänä vuonna kolme kertaa ja seuraava vierailu on tulossa tammikuussa. Lukiovierailut ovat yksi hyvä tapa harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta, ja koetan mainostaa Tutkija tavattavissa -palvelua myös maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan tutkijoille. Ja kyllähän tiedekunnasta löytyy niitä, jotka virtuaalivierailuja tekevät.

Loppuvuodesta otin pienen askeleen uuteen, kun hain JSN:oon yleisön edustajaksi vuosille 2024-2026. Pääsin lopulta varaedustajaksi ja nyt odottelen, mitä tuleva vuosi oikein tällä saralla tuo tullessaan.

Haaveiden ja suunnitelmien toteuttamista

Vuosi 2023 jää mieleen siitäkin, että toteutin koko joukon pieniä ja suuria haaveita ja suunnitelmia. Siihen nähden, kuinka tehokas toiminnan nainen osaan olla, on melkein hämmentävää kuinka hyvä olen myös prokrastinoimaan. Olen puuttunut ”sitten joskus” -ajattelutapaan ja niinpä kaikkea kivaa on tapahtunut.

Aloitin esimerkiksi viimeinkin latinan opiskelun. Olen ainakin vuosikymmenen halunnut oppia latinaa ihan sivistyksen takia. Ei minun siinä tarvitse erityisen taitavaksi tulla, mutta perusteet haluan oppia. Todennäköisesti tulen vielä käymään ihan ”virallisen” peruskurssin, mutta nyt olen aloittanut Duolingolla. Sen mukaan sanavarastoni lähentelee kahtasataa ja osaan jo mitä tärkeimpiä lauseita.

Onnistuin myös saamaan liput Pariisin olympialaisiin. Olympialaiset on ollut haaveeni pienestä tytöstä asti. Olin kovin kateellinen isälleni, joka osallistui Ylen viestintäpäällikkönä useisiin kisoihin. Toivottavasti ei enää tule mitään yllättävää estettä vaan todella pääsen toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani ensi vuonna.

Kesällä kävin puolestaan varjoliitämässä ensimmäistä kertaa. Pikkuisen mietin, että onkohan tämä jyrkänteeltä alas juokseminen nyt ihan järkevää, mutta ei siinä kauaa ehtinyt miettiä ennen kuin jo huomasin, että jalat juoksivat ilmassa ja lensin ohjaajani kanssa Montenegron kauniissa rannikkomaisemissa. Voisin mennä uudelleenkin. Laskuvarjolla tein tandemhypyn jo parikymmentä vuotta sitten, ja kuumailmapallolla kävimme perheen kanssa lentämässä muutama vuosi sitten. Mitähän seuraavaksi? Benji kaiketi.

Syksy hujahti kodin remontin parissa. Sitä emme sentään tehneet itse, mutta päätettäviä ja hoidettavia asioita oli silti yllin kyllin. Tätäkin remonttia oltiin ehditty pohtia useampi vuosi tältä ja tuolta kannalta, ja tänä vuonna ryhdyimme toimeen. Märkätilat laitamme jonain toisena vuotena mutta muuten koti on nyt sellainen kuin haluammekin.

Suuntaviivoja ensi vuodelle

Vuonna 2024 haluan ensinnäkin jatkaa pienten ja suurempienkin haaveiden ja suunnitelmien toteuttamista. Muutama idea minulla jo on ennen muuta pienemmistä ”pitäisi tehdä” -jutuista.

Haluan jatkaa aktiivista lukemista. Minulla oli useampi vuosi, jolloin luin melko vähän, mutta viime vuoden vapaakuukausillani löysin lukemisen ilon uudelleen. Olen tänä(kin) vuonna kuluttanut ennen muuta dekkareita ja ensi vuonna yritän laajentaa vähän enemmän myös muiden genrejen puolelle.

Olen laiskistunut kulttuurin kuluttajana aivan kamalasti ja tälle haluaisin tehdä ensi vuonna jotain. Käyn museoissa hyvin harvoin Museokortista huolimatta, ja viimeisistä teatteri- ja oopperakäynneistä on iäisyys! On aika aktivoitua tällä rintamalla.

Töissä haluan pyrkiä jonkinlaiseen uudistumiseen tai kehittymiseen. Todennäköisesti se tarkoittaa kouluttautumista. Uutta kulmaa tulee JSN:n kautta (toivottavasti pääsen vuoden aikana myös tositoimiin) ja minulla on lisäksi mielessä ainakin yksi kurssi, jonka haluaisin suorittaa. Mutta ehkä jotain muitakin opintoja? Täytynee joululomalla selailla vaihtoehtoja.

Vapaalla

12 huhtikuun, 2022 ~ Johanna Konttori ~ Kommentoi

Vuodenvaihteessa aloitimme töissä keskustelut mahdollisesta jatkostani maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Kerroin olevani kiinnostunut jatkamaan, mutta päättäneeni jo hyvä aika sitten, että sopimukseni päättyessä maaliskuun lopussa pitäisin muutaman kuukauden vapaajakson. Tiedekunnassa tähän suhtauduttiin ilahduttavan hyvin ja nyt olen tilanteessa, jossa sopimustani on jatkettu aina vuoden 2025 loppuun asti, ja saan viettää ruhtinaalliset neljä kuukautta vapaata.

Moni on kysynyt, mitä aion vapaallani tehdä. Tärkein tavoitteeni lienee se, että en aio suorittaa yhtään mitään. Itseni tuntien tulen tekemään paljon kaikenlaista, mutta mieluiten ilman suunnittelua ja kiirettä. Aion siivota tavarakasoja, jotka ovat häirinneet kotona silmääni aivan liian pitkään. Aion panostaa liikkumiseen ja hyvinvointiin. Aion nähdä ystäviäni. Aion antaa mielelleni tilaa käsitellä viime vuosina kokemiani menetyksiä, ja aikaa rauhoittua oravanpyörässä juoksemisesta.

Ihan ensimmäisiä asioita mitä olen vapaallani tehnyt, on ollut lukeminen. Olen aloittanut kahdella Minna Huotilaisen kirjalla: ensimmäinen oli, osuvasti, ”Aivosi tarvitsevat tauon” ja tänään aloitin lukea ”Keskittymiskyvyn elvytysopas” -kirjaa. Kumpikin soveltuu hyvin elämäntilanteeseeni: ajatukseni ovat monista syistä jo vuosien ajan olleet niin töissä kuin vapaallakin liiankin monessa asiassa yhtä aikaa. Nyt tilanne on rauhoittumassa, ja rauhoittunutkin jo paljon, joten on hyvä hetki keskittyä hengittelyyn muutaman kuukauden ajan.

Vuosi 2020

31 joulukuun, 2020 ~ Johanna Konttori ~ 2 kommenttia

Vuosi vaihtuu pian joten lienee hyvä hetki katsahtaa päättyvään vuoteen. Seuraavassa on hajanaisia ajatuksia siitä, mitä olen tehnyt, oppinut, ja ymmärtänyt.

Uusi työ

Vuoden 2020 yksi merkittävimmistä tapahtumista oli aloittaminen uudessa työssä. Tein pienen sivuloikan Helsingin yliopistolla, ja siirryin keskustakampukselta Viikkiin, teologisesta tiedekunnasta maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan. Muutaman kuukauden ajan puhuin ”meistä” ja ”meidän tiedekunnasta” tarkoittaen milloin uskontotiedettä / teologista, milloin taas maatalous-metsätieteellistä. Nyt tiedekunnakseni on myös puheessani vakiintunut jälkimmäinen. Mutta eihän sitä tule mikään muuttamaan, että olen uskontotieteilijä.

Näin yhdeksän kuukauden jälkeenkin olen erittäin tyytyväinen uraliikkeeseeni. Vuosi sitten olin tilanteessa, jossa kaipasin kipeästi muutosta. Ei niin, että uskontotieteessä, saati uskontotieteilijöissä, olisi ollut mitään vikaa. Ehdin kuitenkin muutamaa pientä taukoa lukuunottamatta opettaa ja tehdä tutkimusta uskontotieteessä 16 vuoden ajan. Nuorempana ihannoin ajatusta siitä, että työura tehtäisiin yhdessä paikassa. Nyt olen enemmänkin sitä mieltä, että vaihtelu virkistää. Ja olenhan edelleen Helsingin yliopistolla, joten en minä kovin kauas päätynyt!

Uusi työ on tarkoittanut isoa oppimisprosessia. Olen opetellut uuden tiedekunnan rakennetta, strategiaa ja tutkimusaloja. Olen oppinut paljon yliopiston viestinnästä. Olen oppinut tuntemaan uusia ihmisiä. Olen myös oppinut katsomaan (luonnon)ympäristöä uudella tavalla. Välistä kaiken uuden määrä on tuntunut kovin suurelta, mutta ne hetket ovat jääneet varsin lyhyiksi. Uuden oppiminen on ennen muuta motivoivaa ja innostavaa.

Työskentely kotona

Kiitos koronapandemian, en ole tehnyt päivääkään töitä Viikin kampuksella. Kaiken edellä mainitun uuden opetteleminen etänä, omasta kodista käsin, on ollut yksi tämän vuoden suurista haasteistani. Etenkin uusiin ihmisiin tutustuminen etänä, Zoomin välityksellä, on ollut ajoittain todella raskasta. Kotona työskenteleminen sujuu minulta hyvin ja olen ennenkin pitänyt etäpäiviä, mutta kaipaan kuitenkin kasvokkaisia kohtaamisia.

Etätyöskentely on sekin tuonut minulle, siinä missä tuhansille muillekin, uutta opittavaa. Ennen maalis-huhtikuuta en ollut koskaan käyttänyt Zoomia enkä Teamsia, mutta nykyään niiden käyttö sujuu vaivatta, vaikken ehkä ihan jokaista toimintoa vielä tunnekaan. Ja kyllä minä Hangoutsiinkin tieni löydän.

Yksi suurimmista pandemian tuomista harmeista on se, etten pystynyt pitämään uskontotieteessä kunnon läksiäisiä. Ne olisin todella halunnut pitää, jo pitkän työhistoriani takia. Nyt minusta tuntuu siltä, kuin olisin vaivihkaa vain hävinnyt omille teilleni. Olen kuitenkin pitänyt vuoden aikana vanhoihin työkavereihini yhteyttä – Zoomilla, kuinkas muutenkaan – ja ehkä vielä joku päivä tarjoan kaikille halukkaille kuohuvat Topelian pihalla.

Vanhat hännät

Nykyiseen työhöni ei varsinaisesti kuulu tutkimus, vaikka tutkimuskoordinaattorin nimikkeellä työskentelenkin. Sovin kuitenkin jo heti alussa, että saan käyttää hieman työaikaani nk. vanhojen häntien, eli vanhasta työstä kesken jääneiden (kirjoitus)projektien loppuunsaattamiseen.

Päivitin tänään julkaisuluetteloni ja totesin, että vuonna 2020 minulta ilmeistyi kaikkiaan 12 julkaisua. Pienin niistä oli vastaus Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset -palstalle, suurin puolestaan vertaisarvioidun, kansainvälisen artikkelikokoelman toimitustyö (yhdessä muiden kanssa). Kaikkiaan kymmenen näistä joko viimeistelin tai kirjoitin kokonaan ollessani jo nykyisessä työssäni. Ollakseni rehellinen, enhän minä kaikkea sitä ole voinut työajalla tehdä vaan vapaa-aikaa on mennyt rutkasti häntien hoiteluun.

Häntiä riittää vielä ensi vuodellekin. Tällä hetkellä puurran kollegan kanssa toimittamaamme kirjaa siihen kuntoon, että sen voi lähettää vertaisarviointiin. Kunhan sen saamme tammikuussa eteenpäin, pitäisi minullakin olla taas vapaa-aikaa näkyvissä. Keväällä on myös kaksi Argumenta-seminaaria, jotka siirtyivät koronan takia eteenpäin. Näiden lisäksi hännissä on vielä yksi kirjaprojekti, jossa oma osuuteni on varsin rajallinen, sekä yksi vertaisarvioinnissa pyörivä artikkeli. Hommaa riittää, mutta haluan saattaa aloittamani työt kunnialla loppuun. Kyllä tämä tästä!

Tiedeviestintä ja -kasvatus

Jo joitain vuosia sitten aloin huomata, että (yleistajuinen) tiedeviestintä kiinnostaa minua tavattomasti. En olisi nykyiseen työhönikään hakenut, ellei näin olisi. Katsomusten päätoimittajana toimiminen on ollut opettavainen matka, ja työni maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa kehittää minua niin tiede- kuin organisaatioviestinnässäkin. Olen myös ilolla mukana Tutkitusti-hankkeen johtoryhmässä. Syksyn hienoihin hetkiin kuului saamamme 200 000 € rahoitus yleistajuisten tiedemedioiden toiminnan vahvistamiselle. Rahoituksen myönsi Koneen Säätiö.

Opettaminen on ollut hyvän tovin sydäntäni lähellä, kunhan aikanaan pääsin alun jännityksestä eroon. Tämän vuoden aikana olen huomannut olevani kasvavassa määrin kiinnostunut tiedekasvatuksesta, ja haluan siihen paneutua ensi vuoden aikana entistä enemmän. Ihan ensimmäisenä aion suorittaa jo aloittamani tiedekasvatuksen MOOC-kurssin loppuun. Siitä on hyvä aloittaa uusi vuosi 2021!

Etätyöapatia

20 toukokuun, 2020 ~ Johanna Konttori ~ Kommentoi

Tänään Helsingin Sanomissa julkaistiin artikkeli etätyöapatiasta. Juttua varten haastateltu tutkimusprofessori Jari Hakanen Työterveyslaitokselta määrittelee etätyöapatian tylsistymiseksi etätyöpäivien yksitoikkoisuuteen. Apatialla tarkoitetaan yleisesti välinpitämättömyyden tilaa, johon liittyy esimerkiksi motivaation ja aloitekyvyn puutetta.

Yksi apatiaan johtava tekijä voi artikkelin mukaan olla se, ettemme etätyössä pääse juttelemaan kasvokkain työkavereidemme kanssa. Epävirallinen jutustelu kahvihuoneissa, käytävillä ja kopiokoneen äärellä puuttuvat.

Osalla etätyö ja ylipäätään koronaepidemian tuomat muutokset sekä epävarmuus voivat johtaa myös työuupumukseen, josta olisi tärkeää toipua kesäloman aikana, etenkin kun emme vielä tiedä mitä syksy tuo tullessaan.

Artikkeli nosti minulla pintaan niitä tuntemuksia, joita minulla on viimeisen parin kuukauden aikana ollut. Erittelen niitä seuraavassa hieman tarkemmin.

Tylsistynyt?

Etätyö alkaa tietyssä määrin kieltämättä tulla jo korvista. Helsingin Sanomien artikkelissa todetaan, että ajoittainen etätyö vaikuttaisi olevan useimpien mielestä hyvä asia. Minusta ainakin on. Nautin etäpäivistä, ja olen tehnyt niitä enemmän tai vähemmän säännöllisesti viime vuosina. Työhuoneella olen kokenut erityisen haastavaksi keskittyä kirjoittamiseen, ja monituntiset kirjoitussessiot ovat siellä usein jääneet haaveeksi. Kotona näppäimistöni laulaa paljon tehokkaammin.

Mutta että pelkkiä etäpäiviä? Vaikka olenkin nauttinut siitä, että olemme olleet kotona koko perhe ja voineet esimerkiksi lounastaa yhdessä, niin kyllähän tämä on alun erikoisuuden jälkeen muuttunut jo rutiiniksi, ja vietävän tylsäksi. En ole välinpitämätön työtäni kohtaan, ja motivaatio on kunnossa. Aloitekyky minulla on mielestäni kuitenkin laskenut, minkä koen ajoittain hankalaksi.

Erillään muista?

Minulle on kieltämättä hankalaa olla jatkuvasti ja kuukausitolkulla erillään työyhteisöstäni. Tämän hetken tietojen mukaan pääsen työhuoneelle työskentelemään aikaisintaan elokuun alusta alkaen. Koen ne artikkelissakin mainitut epäviralliset jutusteluhetket tärkeänä osana työtäni, ja myös työhyvinvointiani. Parhaat ideat eivät suinkaan aina tule tarkoitusta varten järjestetyssä kokouksessa, vaan monesti myös kesken kahvihuoneessa tapahtuvan rupattelun.

Erillisyyden tunne korostuu minulla siksikin, että aloitin huhtikuun alussa uudessa työssä. En tuntenut tiedekuntaa enkä sen henkilöstöä etukäteen lainkaan, ja nyt melkein kahden kuukauden työskentelyn jälkeen olen edelleen tilanteessa, jossa olen tavannut f2f kaksi työyhteisöni jäsentä.

Luin eilen hyvän artikkelin tiedeviestinnästä. Siinä haastateltiin Helsingin yliopiston pitkäaikaista tiedeviestijää Minna Meriläinen-Tenhua. Hän kertoo jutussa, kuinka aikanaan aloitti Kumpulan kampuksella. Humanistina hänellä oli paljon opittavaa, niin kampuksella tehtävästä tutkimuksesta kuin siellä toimivista ihmisistäkin. Meriläinen-Tenhu kuvaa työsuhteensa alkua seuraavasti:

”Alaan tutustuminen ei onnistu ilman tutustumista ihmisiin. Siis ulos työhuoneesta ja neukkareista. Siirryttyään Kumpulan kampukselle Meriläinen-Tenhu kertoo lähteensä systemaattisesti tutustumaan ihmisiin seminaareihin, kahvihuoneisiin ja tupakkapaikoille.

— Olen lähestynyt uusia ihmisiä ihan sillä, että minä olen Minna, kukas sinä olet ja mitä teet?”

Tuota kohtaa lukiessani minulla nousivat harmin kyyneleet silmiin. Juuri noin minäkin olin ajatellut Viikissä aloittaa! En yksinäni kotisohvalla. Olen toki tutustunut ihmisiin jonkin verran Zoom-palavereiden yhteydessä, mutta odotan kyllä todella paljon sitä aikaa, kun pääsen työhuoneelleni Viikkiin.

Uupunut?

On uupumusta, ja uupumusta. Työuupumusta, josta artikkelissakin varoiteltiin ja johon on syytä puuttua. Ja toisaalta sellaista uupumusta, jonka koen olevan ihan ok. Itse olen ollut lähinnä jälkimmäisellä tavalla uupunut, enkä siten ole huolissani.

Uupumusta minulla tuo ennen muuta se, että tällä hetkellä opettelen niin intensiivisesti uutta. Se on myös tavattoman motivoivaa. Vähän kuin kunnon liikunnan jälkeen voi olla aivan puhki, mutta hyvillä mielin.

Ajoittaista uupumusta tuo kieltämättä myös tuo yhteisön ja kasvokkaisten kontaktien puute, josta yllä kirjoitin. Kyse on kuitenkin yksittäisistä hetkistä, kun tunnen tilanteen erityisen raskaaksi. Tiedän hyvin miksi asiat ovat niin kuin ovat, ja etten ole tilanteessa yksin. Se auttaa kummasti.

Kiitollisuudenkohteita

Minun etätyöapatiaani ja koko tilanteen jaksamista auttaa suuresti se, että mietin aktiivisesti myös kaikkea sitä mikä on hyvin. Tähän loppuun haluankin listata muutaman kiitollisuudenkohteen.

Minulla on työ, josta minulle maksetaan palkkaa. Monella ei koronatilanteen takia enää ole. Kotiympäristöön tylsistyminen ja sosiaalisten kontaktien vähyys ovat näin tarkasteltuina aika pieniä asioita.
En ole työssäni kokonaan ilman sosiaalisia kontakteja. Asiat ovat vain menneet hyvin eri tavalla kuin toivoin.
Olen pysynyt terveenä, samoin perheeni ja läheiseni.
Etätyöt ja etäkoulu ovat tarkoittaneet sitä, että olen saanut viettää tavallista enemmän aikaa perheeni kanssa. Esimerkiksi yhteiset iltapäivän pienet herkkuhetket aurinkoisella parvekkeella ovat olleet ihania.
Kaikki tämä tapahtuu aikana, jolloin auringonvalo, vehreys ja lintujen sirkutus lisääntyvät.
Emme ole joutuneet eristäytymään sisälle. Minulla on ystäviä ja sukua esimerkiksi Ranskassa ja Espanjassa. Me olemme päässeet helpolla.