Lueskelin iltasella Twitter-keskustelua siitä, kuinka paljon tutkija käyttää vuosittaisesta työajastaan rahoituksen hankkimiseen. Arviot vaihtelivat noin viidestä prosentista jopa kolmannekseen työajasta asti. Aika hurjia lukuja, etenkin, kun ajattelee, että moni tutkija on melko lyhyillä rahoituspätkillä ja rahoitushaut voivat hyvin olla jokavuotista hommaa. Rauhaa sille päätyölle – tutkimukselle – ei kovin paljon ole.
Itsellänikin tämä syksy tarkoittaa rahoitushakuja – siitä huolimatta, että nostan ensimmäisen erän vuoden mittaisesta rahoituksestani ensi maanantaina. Kuten aiemmin kirjoitin, suuntaisin mielelläni tutkimustani hieman uusille urille, ja siihen tarvittaisiin pitempi kuin vuoden rahoitus. Sopivia rahoittajia on rajallinen määrä, joten heti on haettava. Lisäksi akateemisessa maailmassa haut ovat auki pääsääntöisesti kerran vuodessa, joten nyt on haettava, jos haluan välttää rahoituskatkoksen vuoden päästä.
Yksi syy, miksi rahoitushakuihin menee niin paljon aikaa on se, ettei kyseessä ole mikään pikainen lomakkeen täyttäminen. Ehei! Täytetään lomaketta, päivitetään ansio- ja julkaisuluetteloa, ja ennen kaikkea kirjoitetaan mahdollisimman hyvä tutkimussuunnitelma, joka voi pituudeltaan hyvin olla kymmensivuinen. Luonnollisesti eri rahoittajat haluavat hieman eri asioita (pituus, liitteet, kieli jne), joten saman hakemuksen kierrättäminen useammalle taholle toimii vain osin.
Ensi viikonloppu tulee kulumaan kahden hakemuksen parissa. Ne ovat hieman erilaisiin tarkoituksiin ja lisäksi toinen on suomeksi ja toinen englanniksi, joten molemmat on mietittävä alusta loppuun. Kokemus auttaa jonkin verran, mutta työtä on edessä. Siksi olenkin varannut koko viikonlopun tehokasta työskentelyä varten, ilman vastailua sähköposteihin, kokouksia, opetuksen suunnittelua ja muuta normaalin työviikon hommaa.
Sitä ennen lähden kuitenkin Tampereelle festareille! Millaisille, siitä lähipäivinä lisää.
Akateemisen pätkätyöläisen päiväkirja 