Ilmoittauduin tänä syksynä vihdoin ja viimein Tutkija tavattavissa -palveluun. Olen tiennyt tästä palvelusta jo useamman vuoden, ja aktiivisesti suositellut sitä muille niin vanhassa kuin nykyisessäkin työssäni, mutta jostain syystä oma ilmoittautuminen on jäänyt roikkumaan. Ehkä siihen on viimeisen puolentoista vuoden ajan vaikuttanut se, että en ole enää aktiivisesti tehnyt tutkimusta.
Nyt kuitenkin entinen kollegani oli suositellut minua palveluun, ja sieltä oltiin minuun suoraan yhteydessä. Eihän siinä oikein muuta voinut tehdä kuin ryhdistäytyä, ilmoittautua mukaan ja alkaa suunnitella ensimmäistä vierailua.
Niin, mikä oikein on Tutkija tavattavissa -palvelu? Kyseessä on Nuorten Tiedeakatemian pyörittämä toiminta, jossa eri alojen tutkijat tekevät koulujen pyynnöstä virtuaalivierailuja oppitunneille. Tutkijat pääsevät harjoittelemaan esiintymistä, vuorovaikutustaitoja ja tietenkin kertomaan itselle merkityksellisistä aiheista. Koulut saavat vierailijan yliopistolta ja sen myötä toivottavasti tuoreita näkökulmia ja vaihtelua oppitunneille.
Olen nyt tehnyt kaksi virtuaalista kouluvierailua ja ne ovat sujuneet oikein mukavasti. Olen puhunut uskontolukutaidosta, medialukutaidosta, uskonnontutkimuksen ajankohtaisista tutkimusaiheista, ja varsin paljon islamista. Oppilaiden kysymykset ovat tärkeässä osassa vierailuja, ja ne ovatkin olleet hyviä ja paikoin haastaviakin. Koska olen opettanut melko vähän pandemia-aikaan, olen huomannut, että mustille neliöille jutteleminen on varsin raskasta. Seuraavalla vierailulla aionkin pyytää, että kaikki laittaisivat kamerat päälle, mikäli vain mahdollista.
Kouluvierailut ovat minusta ennen muuta hyviä mahdollisuuksia viedä tieteellistä tutkimusta ja sen tuloksia yliopiston seinien ulkopuolelle. Vierailut ovat yksi tiedeviestinnän muoto. En niistä itse hae niinkään opetus- tai esiintymiskokemusta, vaan pikemminkin tiedeviestintätaitojeni laajentamista. Vierailut ovat myös toimineet piristävänä lisänä työssäni, johon ei nykyisellään juuri kuulu kontaktia opiskelijoihin. Saa nähdä, vieläkö tälle vuodelle tulee uusia vierailuja.
Vuosi vaihtuu pian joten lienee hyvä hetki katsahtaa päättyvään vuoteen. Seuraavassa on hajanaisia ajatuksia siitä, mitä olen tehnyt, oppinut, ja ymmärtänyt.
Uusi työ
Vuoden 2020 yksi merkittävimmistä tapahtumista oli aloittaminen uudessa työssä. Tein pienen sivuloikan Helsingin yliopistolla, ja siirryin keskustakampukselta Viikkiin, teologisesta tiedekunnasta maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan. Muutaman kuukauden ajan puhuin ”meistä” ja ”meidän tiedekunnasta” tarkoittaen milloin uskontotiedettä / teologista, milloin taas maatalous-metsätieteellistä. Nyt tiedekunnakseni on myös puheessani vakiintunut jälkimmäinen. Mutta eihän sitä tule mikään muuttamaan, että olen uskontotieteilijä.
Näin yhdeksän kuukauden jälkeenkin olen erittäin tyytyväinen uraliikkeeseeni. Vuosi sitten olin tilanteessa, jossa kaipasin kipeästi muutosta. Ei niin, että uskontotieteessä, saati uskontotieteilijöissä, olisi ollut mitään vikaa. Ehdin kuitenkin muutamaa pientä taukoa lukuunottamatta opettaa ja tehdä tutkimusta uskontotieteessä 16 vuoden ajan. Nuorempana ihannoin ajatusta siitä, että työura tehtäisiin yhdessä paikassa. Nyt olen enemmänkin sitä mieltä, että vaihtelu virkistää. Ja olenhan edelleen Helsingin yliopistolla, joten en minä kovin kauas päätynyt!
Uusi työ on tarkoittanut isoa oppimisprosessia. Olen opetellut uuden tiedekunnan rakennetta, strategiaa ja tutkimusaloja. Olen oppinut paljon yliopiston viestinnästä. Olen oppinut tuntemaan uusia ihmisiä. Olen myös oppinut katsomaan (luonnon)ympäristöä uudella tavalla. Välistä kaiken uuden määrä on tuntunut kovin suurelta, mutta ne hetket ovat jääneet varsin lyhyiksi. Uuden oppiminen on ennen muuta motivoivaa ja innostavaa.
Työskentely kotona
Kiitos koronapandemian, en ole tehnyt päivääkään töitä Viikin kampuksella. Kaiken edellä mainitun uuden opetteleminen etänä, omasta kodista käsin, on ollut yksi tämän vuoden suurista haasteistani. Etenkin uusiin ihmisiin tutustuminen etänä, Zoomin välityksellä, on ollut ajoittain todella raskasta. Kotona työskenteleminen sujuu minulta hyvin ja olen ennenkin pitänyt etäpäiviä, mutta kaipaan kuitenkin kasvokkaisia kohtaamisia.
Etätyöskentely on sekin tuonut minulle, siinä missä tuhansille muillekin, uutta opittavaa. Ennen maalis-huhtikuuta en ollut koskaan käyttänyt Zoomia enkä Teamsia, mutta nykyään niiden käyttö sujuu vaivatta, vaikken ehkä ihan jokaista toimintoa vielä tunnekaan. Ja kyllä minä Hangoutsiinkin tieni löydän.
Yksi suurimmista pandemian tuomista harmeista on se, etten pystynyt pitämään uskontotieteessä kunnon läksiäisiä. Ne olisin todella halunnut pitää, jo pitkän työhistoriani takia. Nyt minusta tuntuu siltä, kuin olisin vaivihkaa vain hävinnyt omille teilleni. Olen kuitenkin pitänyt vuoden aikana vanhoihin työkavereihini yhteyttä – Zoomilla, kuinkas muutenkaan – ja ehkä vielä joku päivä tarjoan kaikille halukkaille kuohuvat Topelian pihalla.
Nykyiseen työhöni ei varsinaisesti kuulu tutkimus, vaikka tutkimuskoordinaattorin nimikkeellä työskentelenkin. Sovin kuitenkin jo heti alussa, että saan käyttää hieman työaikaani nk. vanhojen häntien, eli vanhasta työstä kesken jääneiden (kirjoitus)projektien loppuunsaattamiseen.
Päivitin tänään julkaisuluetteloni ja totesin, että vuonna 2020 minulta ilmeistyi kaikkiaan 12 julkaisua. Pienin niistä oli vastaus Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset -palstalle, suurin puolestaan vertaisarvioidun, kansainvälisen artikkelikokoelman toimitustyö (yhdessä muiden kanssa). Kaikkiaan kymmenen näistä joko viimeistelin tai kirjoitin kokonaan ollessani jo nykyisessä työssäni. Ollakseni rehellinen, enhän minä kaikkea sitä ole voinut työajalla tehdä vaan vapaa-aikaa on mennyt rutkasti häntien hoiteluun.
Häntiä riittää vielä ensi vuodellekin. Tällä hetkellä puurran kollegan kanssa toimittamaamme kirjaa siihen kuntoon, että sen voi lähettää vertaisarviointiin. Kunhan sen saamme tammikuussa eteenpäin, pitäisi minullakin olla taas vapaa-aikaa näkyvissä. Keväällä on myös kaksi Argumenta-seminaaria, jotka siirtyivät koronan takia eteenpäin. Näiden lisäksi hännissä on vielä yksi kirjaprojekti, jossa oma osuuteni on varsin rajallinen, sekä yksi vertaisarvioinnissa pyörivä artikkeli. Hommaa riittää, mutta haluan saattaa aloittamani työt kunnialla loppuun. Kyllä tämä tästä!
Tiedeviestintä ja -kasvatus
Jo joitain vuosia sitten aloin huomata, että (yleistajuinen) tiedeviestintä kiinnostaa minua tavattomasti. En olisi nykyiseen työhönikään hakenut, ellei näin olisi. Katsomusten päätoimittajana toimiminen on ollut opettavainen matka, ja työni maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa kehittää minua niin tiede- kuin organisaatioviestinnässäkin. Olen myös ilolla mukana Tutkitusti-hankkeen johtoryhmässä. Syksyn hienoihin hetkiin kuului saamamme 200 000 € rahoitus yleistajuisten tiedemedioiden toiminnan vahvistamiselle. Rahoituksen myönsi Koneen Säätiö.
Opettaminen on ollut hyvän tovin sydäntäni lähellä, kunhan aikanaan pääsin alun jännityksestä eroon. Tämän vuoden aikana olen huomannut olevani kasvavassa määrin kiinnostunut tiedekasvatuksesta, ja haluan siihen paneutua ensi vuoden aikana entistä enemmän. Ihan ensimmäisenä aion suorittaa jo aloittamani tiedekasvatuksen MOOC-kurssin loppuun. Siitä on hyvä aloittaa uusi vuosi 2021!
Muutama viikko sitten minua pyydettiin aamu-televisioon kommentoimaan Ranskan viimeaikaisia terrori-iskuja ja islamiin liittyviä keskusteluja. Aikaa vastata pyyntöön oli vähän, mutta aika nopeasti tiesin kieltäytyväni. Miksi näin? Tiedeviestintä on sydäntäni lähellä enkä sitä paitsi ole koskaan edes ollut televisiossa.
Suurin syy kieltäytymiselleni oli se, että en kokenut olevani paras mahdollinen aiheen asiantuntija. Vaikka ranskalaista yhteiskuntaa edelleen sivusilmällä seuraankin, ei se ole ollut aktiivinen tutkimuskohteeni enää 5-6 vuoteen. Koen, että asiantuntijuuteni on jo alkanut vanhentua.
Asiantuntijuuteni Ranskan suhteen ei ehkä ole enää parhaassa terässään, mutta ei se toki ihan museokunnossakaan ole. Photo by Pixabay on Pexels.com
Mietin sitäkin, että terrorismiin liittyvät kysymykset eivät koskaan ole olleet tutkimuskohteenani ja mikäli keskustelussa painotettaisiin juuri terrorismia, voisin olla heikoilla jäillä osaamiseni kanssa. Toisaalta tiesin, että keskustelussa tultaisiin nostamaan esiin myös ranskalaisten tuntoja ja tunnelmia, enkä niihinkään ole nyt paneutunut.
Niinpä päätin kieltäytyä kohteliaasti kutsusta, ja ehdotin muutamaa muuta tutkijaa, joiden katsoin olevan minua parempia kommentaattoreita näissä kysymyksissä. Katsoin seuraavana päivänä lähetyksen, ja minusta se oli hyvä ja informatiivinen. Lopulta lähetyksessä käsiteltiin sellaisia teemoja, joita olisin omalla osaamisellani pystynyt varsin hyvin ja asiantuntevasti kommentoimaan, mutta tein silti mielestäni oikean ja vastuullisenkin päätöksen.
Väitöksen jälkeisen post doc -kauteni myötä Ranska jäi pienemmälle huomiolle, mutta sen sijaan perehdyin entistä paremmin islamiin Suomessa. Vielä vaihdettuani nykyiseen työhöni maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa olen kirjoittanut kaksi tekstiä liittyen musliminaisten huiveihin ja huntuihin nimenomaan Suomen kontekstissa. Ensimmäinen niistä julkaistiin elokuussa Teologisessa Aikakauskirjassa, ja toinen Politiikasta-verkkojulkaisussa marraskuun alkupuolella. Näiden tekstien suhteen en pysähtynyt miettimään, onko asiantuntijuuteni vanhentunutta. Sitä kylläkin pohdin, riittääkö aikani niiden kirjoittamiseen uuden työn ohella.
Asiantuntijuus ei säily, ellei sitä ylläpidä ja kehitä. Oma työurani on viime vuosina suuntautunut muualle kuin Ranskaan. Jäin tässä yhteydessä miettimään, minkä asiantuntija oikein olen. Taidan olla hieman välitilassa. Toki minulla on vankka osaaminen islamiin Euroopassa liittyvissä kysymyksissä, ja enköhän minä edelleen ole ihan pätevä uskontotieteilijä. Tiedeviestinnän asiantuntijaksi en oikein vielä osaa itseäni kutsua, mutta sellaiseksi haluan kovasti kehittyä. Sitä kohden siis!
Uskontotieteen ajoilta kesken olleet kirjoitusprojektit valmistuvat pikkuhiljaa. Elokuussa julkaistussa Teologisen Aikakauskirjan numerossa 3/2020 on teemana uskonto ja puoluepolitiikka. Tuo teema ideoitiin puolisentoista vuotta sitten Turussa Sosiologipäivien yhteydessä. Lopputuloksesta tuli ainakin minusta hyvä ja mielenkiintoinen.
Oma kontribuutioni teemanumeroon on katsausartikkeli, jossa tarkastelen eduskunnassa 2000-luvulla tehtyjä kirjallisia kysymyksiä ja lakialoitteita musliminaisten pukeutumiseen liittyen. Niitä on loppujen lopuksi aika vähän, ainakin jos miettii kuinka paljon islamista ylipäätään yhteiskunnassa puhutaan. Kirjalliset kysymykset ja lakialoitteet ovat myös vahvasti yhdestä puolueesta, perussuomalaisista, lähtöisin.
Tällä hetkellä julkaisua odottaa kaksi artikkelia, joista Yearbook of Muslims in Europe -teokseen tuleva teksti on jo valmis. Kirjakin julkaistaneen pikapuoleen. Olen kolmena vuotena ollut kirjoittamassa Suomen tilannetta käsittelevää artikkelia yhdessä kollegani Teemu Pauhan kanssa, mutta tämän vuoden teksti on osaltani viimeinen.
Tuon toisen artikkelin, tai tarkemmin sen kirjan, johon artikkeli on tulossa, aikataulusta en sen kummemmin tiedä. Toivottavasti kirja kuitenkin näkee pian päivänvalon.
Lisäksi on vielä kaksi kirjaprojektia, joissa olen mukana. Toisessa toimittajana ja yhden luvun kirjoittajana, toisessa yhtenä kirjoittajista. Molemmat ovat tavattoman mielenkiintoisia projekteja, enkä ajatellutkaan jättäytyä niistä pois, kun vaihdoin työpaikkaa viime keväänä. Pakko kuitenkin myöntää, että niiden edistäminen on välistä ollut aika hidasta ja raskasta, päivätyön ohella. Onneksi olen sitkeä luonne, joten kyllä nämäkin projektit saadaan maaliin.
Todennäköisesti ennen näitä jo mainittuja tekstejä tulee ulos lyhyempi juttu, jonka kirjoitin tällä viikolla. Mutta palataan siihen hieman myöhemmin.
Näin jossain vaiheessa kesää mainoksen verkkoseminaarista, jossa käsiteltäisiin selkokieltä viestinnässä. Ilmoitus pisti välittömästi silmääni kahdesta syystä. Ensinnäkin, koska viestintä on nykyään entistä suurempi osa työnkuvaani, ja toiseksi, koska tunsin kyllä termin selkokieli, mutta en siitä paljoakaan tiennyt.
Keskiviikkona 12.8.2020 pidetty ”Selkokieltä viestintään! Kieltä pitää ja voi yksinkertaistaa” -seminaari osoittautui minulle hyödylliseksi ja suorastaan silmiä avaavaksi tilaisuudeksi. Miksi näin? Tiivistän saamani opin kolmeen pointtiin.
1. Suomen väestöstä 11-14 % tarvitsee selkokieltä
Heti seminaarin alussa minut ravisteltiin hereille, kun kuulin, että jopa 14 % Suomen väestöstä tarvitsee selkokieltä. Ruotsinkielisten kohdalla prosentti on noin 10. Tämä on huomattavasti suurempi määrä kuin olin koskaan ajatellut. Tosin ehkäpä ongelma on siinä, etten ollut ajatellut riittävästi. Selkokieltä tarvitsevat muun muassa kieltä vielä heikosti osaavat maahanmuuttajat, eri tavoin vammautuneet ihmiset, sekä monet vanhukset. Kyllähän tästä saadaan kokoon iso joukko ihmisiä.
Selkokieli ei olekaan mikään marginaali-ilmiö, vaan selvästi asia, joka viestijän on syytä tuntea. Höristin siis korviani: nyt on syytä kuunnella.
2. Selkokieli ei ole sama asia kuin yleiskieli
Syystä tahi toisesta olin ajatellut, että hyvä yleiskieli on se, jolla pärjää myös ihmisten kanssa, joilla on haasteita kielen suhteen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan yleiskieli on monelle Suomessa asuvalle yksinkertaisesti liian vaikeaa.
Selkokieli on eri asia kuin yleiskieli. Siinä mukautetaan niin sisältöä, sanastoa kuin rakennettakin. Asioita voi esimerkiksi jakaa kohtiin, vaikkapa kolmeen pointtiin entisen pääministerimme tapaan (joskaan en tiedä onko hänellä selkokieli mielessään). Virkkeiden lyhyys, konkreettisuus ja havainnollisuus auttavat tekstin selkokielistämisessä. Ja lienee sanomattakin selvää, että sivistyssanat, ammattitermit tai kapulakieli eivät kuulu selkokieleen.
Seminaarissa esitettiin monia esimerkkejä. Esimerkiksi ”Tarttuminen ja suojautuminen – koronavirus” ei ole paras mahdollinen otsikko, siinä missä ”Koronaviruksen tarttuminen” on huomattavasti selkeämpi. ”Hanki uuteen kotiin kotivakuutus” kuulosti minun korvaani ilmauksena hyvältä, mutta sanakirjaa tarvitseva ei löydä verbiä ”hanki”. Siksi ilmaus ”Uuteen asuntoon kannattaa hankkia kotivakuutus” on toimivampi tapa ilmaista sama asia, sillä verbit ovat perusmuodossaan.
Myös kulttuurisidonnaiset ilmaisut voivat aiheuttaa ongelmia. Kun Suomessa puhutaan kevätjuhlasta, on monille selvä, että kyseessä on kouluvuoden päättävä tilaisuus. Tämä kuitenkin vaatii kulttuurista pääomaa, jota kaikilla ei (vielä) ole.
3. Selkokieli on sekä kirjoitettua että puhuttua kieltä
Se vähä, mitä selkokielestä ennen verkkoseminaaria tiesin, sai minut ajattelemaan, että selkokieli on ennen muuta kirjoitettua kieltä. Kuitenkin myös puhuttua selkokieltä tarvitaan, samoin kuin sen tutkimusta. Puhuttu selkokieli lienee vaikeampaa kuin kirjallinen, sillä puhuessa on vaikeampi hioa ilmaisuja ja etsiä parasta mahdollista tapaa ilmaista jokin asia.
Puhuttua selkokieltä ei ole vielä tutkittu paljon, ja sen merkitys on huomattu muutenkin kirjallista selkokieltä myöhemmin. Suomessa myös selkoruotsi, lätt svenska, on vielä varsin vähän tutkittu aihe. Työtä on ilmeisesti tehtävänä muillakin kuin minulla.
Helsingin yliopiston arvoihin kuuluu näkemys siitä, että tiede kuuluu kaikille. Tämän allekirjoitan täydestä sydämestä. Silloin tiede kuuluu myös heille, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat selkokieltä. Seminaarin myötä minussa heräsi kiinnostus tutustua selkokieleen enemmänkin, sillä opittavaa on selvästi paljon. Samalla jäin miettimään, miten ottaa selkokielisyysasiat huomioon tiedeviestinnässä? Vielä minulla ei ole tähän vastausta, mutta pyrin paneutumaan asiaan lähiaikoina.
Lisäys 19.8.2020: Selkokieltä viestintään! -seminaarin tallenne löytyy täältä vuoden 2020 loppuun asti.
Akateemisen pätkätyöläisen päiväkirja 