Lukeminen on ollut vapaakuukausieni suuri ilo. Rakastan uppoutua muihin maailmoihin. Olen ennen muuta dekkareiden ja jännäreiden suurkuluttaja, mutta olen pyrkinyt lukemaan myös toisenlaista kirjallisuutta aina välistä. Edellisen postauksen tapaan seuraavassa on lyhyitä mietteitä, tällä kertaa kesä- ja heinäkuussa lukemistani kirjoista.

Agatha Christie: Kohti nollapistettä

Tämä todella on yksi parhaita Agathoja, kuten takakansikin lupailee. Juoni on nokkela ja käänteitä useita. Lopussa on yksi romanttinen käänne, joka on niin nopea että käy hymyilyttämään, mutta onhan sitä Ensitreffit alttarilla -ohjelmakin, joten menköön :)

Kirjan idea on moneen muuhun dekkariin nähden hieman erilainen siinä mielessä, ettei se ala murhasta. Siihen viittaa myös kirjan nimi. Mutta ei asiasta sen enempää, kannattaa lukea kirjasta!

Robert Galbraith: Käen kutsu

Ensin löytyi kirja, ja vasta hieman myöhemmin tieto siitä, että kirjoittaja on todellisuudessa J. K. Rowling. Kirjan alku oli todella vetävä ja ehdin jo intoilla, että tämähän on aivan mahtava, mutta loppujen lopuksi kirja oli aika hidas ja lopussa en oikein saanut tyydyttävää vastausta yhteen keskeiseen kysymykseen. Sen verran kuitenkin pidin kirjasta, että luin myös kakkososan Montenegron helteessä.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Samoin kuin Käen kutsu, tämäkin oli hieman hidas. Molemmissa on ollut sama rakenne: kirjan alussa/alkupuolella on kuolema, sitten haastatellaan isoa joukkoa ihmisiä, sitten päähenkilö saa oivalluksen, ja lopussa lukijalle kerrotaan, kuka sen teki. Intensiteettiä lisäisi toinen murha tai edes sen konkreettinen uhka. Tässä kirjassa murha on huomattavasti raaempi kuin ensimmäisessä osassa, mikä yllätti hieman. Ensimmäisessä kirjassa itse asiassa on kaksi murhaa, mutta ehkäpä jotain kertoo se, että unohdin sen tätä tekstiä kirjoittaessani ja tulin myöhemmin lisäämään, että ensimmäisessä kirjassa tosiaan tuli kaksi ruumista.

Cormoran Striken tutkimuksista kertovia kirjoja on näemmä suomennettu jo kuusi. Näiden kahden perusteella tuskin tulen niitä kaikkia lukemaan, mutta ehkä vielä kolmannen luen joku hetki.

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

En ollut aiemmin lukenut tätä pienoisromaania, toisin kuin sen pohjalta tehdyn romaanin, Kuolleen miehen huvimajan. Kehottaisin muita lukemaan suoraan romaanin. Tämän pienoisromaanin lukee hetkessä, mutta koska loppuratkaisu on varsin monimutkainen, tulee se näin lyhyessä tekstissä aika puskista. Romaanimitassa ehtii kehitellä henkilöhahmoja, kun he nyt jäivät aika etäisiksi. Paljastamatta liikoja, totean vain etten muistanutkaan, että Christiellä oli tällainenkin uhri kirjoissaan. Hieman yllätyin.

Kirjassa on Christien lapsenlapsen kirjoittama esipuhe, joka oli mielenkiintoista luettavaa. Sen sijaan kirjan esittelyteksti, jonka on kirjoittanut sen kuvittaja, on lähinnä piinaava. En tunne kuvittajaa ja sitä kuinka tunnettu henkilö hän on, mutta esittelyteksti oli lähinnä sen kertomista, kuinka samanlainen kuvittaja on kuin Christie: Christie oli kiinnostunut arkeologiasta ja kuvittajankin lapsi on kertaalleen osallistunut arkeologian kurssille, jne. Ei ehkä ihan pilkulleen noin, mutta ehkä ideasta saa kiinni.

Robert Galbraith: Pahan polku

Tämä kolmas Strike-kirja on hyvin erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä. Nyt on jännitystä ja uhkaa, ja tapahtumiakin ihan eri tapaan kuin kahdessa edeltäjässä. Sinällään vähän hassua, että syyllinen paljastuu varsin aikaisessa vaiheessa, vaikka myöhemmin yritetäänkin hämätä lukijaa, ettei kyseessä voi olla tämä henkilö. Muutaman kerran jouduin myös nyrpistämään nenääni raakuuksille. Niidenkin kuvaaminen on taitolaji: murhaaja voi olla hyvinkin raaka, mutta teot kuvattu niin, ettei niistä lukeminen varsinaisesti tee häijyä. Olen myös aika herkkä lapsiin kohdistuvia raakuuksia kohtaan, enkä niistä erityisemmin välitä lukea. Onneksi niitä ei tässä kirjassa kovin yksityiskohtaisesti kuitenkaan kuvattu.

Anniina Virtanen: Psykologinen palautuminen

Tämä kirja keskittyy työelämään ja työn rasituksista palautumiseen. Siinä mielessä siinä on samaa, kuin aiemmin lukemissani Minna Huotilaisen kirjoissa. Virtanen kirjoittaa niin teorioista kuin antaa käytännön vinkkejäkin. Erityisesti pidin kirjan loppuosasta, jossa käsitellään myös joutilaisuutta ja sitä, että vapaa-aika ei ole vain työstä palautumista varten; palautuminen voi tulla sivutuotteena siitä, että teemme vapaa-ajalla itselle merkityksellisiä ja iloa tuottavia asioita. Palautumista ei ole tarkoitus suorittaa. Työ on iso osa monen identiteettiä, mutta ihmisarvo ei ole riippuvainen työn tekemisen määrästä tai työtehtävästä. Ihan tarpeellisia muistutuksia tämän päivän työelämässä toimiville.

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

Leena Lehtolaisen kirjoja olen lukenut koko joukon. Jälkikaiku on viidestoista Lehtolaisen kirjoittama, ja minun lukemani Maria Kallio -dekkari, ja sanoisin, että sarjan parhaimmistoa. Syyllinen selviää mielestäni tarpeettoman aikaisin enkä ole täysin varma pidinkö ratkaisua täysin uskottavana. Minua myös häiritsi jonkin verran sanan jälkikaiku toistuminen pitkin kirjaa. Ensimmäisellä kerralla ajattelin sen toimivan ratkaisun avaimena, ja ehkä näin olikin, mutta sen jälkeen kirjan nimi toistui monia kertoja ja mielestäni niin, ettei sillä ollut juonen kannalta merkitystä. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu, vauhdikas ja täynnä käänteitä, eli hyvää kesäluettavaa.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Taisin aiemmin kirjoittaa, että tuskin luen kaikkia Cormoran Striken tutkimuksista kertovia kirjoja, mutta nyt meni jo neljäs :D Sarja paranee kirja kirjalta, ja tähän jäin jo koukkuun. Kirja on pitkä kuin mikä, melkein 700 sivua, ja seuraava osa näyttää olevan muutamaa sivua vaille 900-sivuinen. Ehkäpä odottelen sen lukemista hetken aikaa ja keskityn muuhun. Hain pari päivää sitten kirjastosta aivan toisen genren kirjan, ja lisäksi yksi toinen kirja odottaa loppuun lukemista. Josko niiden jälkeen palaan Striken seikkailuiden pariin.

Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus

Heinäkuun viimeinen kirja oli loppujen lopuksi Agatha Christie. Luin Christien kirjoja todella paljon etenkin nuorempana, ja tänä keväänä ja kesänä olen taas palaillut niiden pariin. Yhtä lukuunottamatta kaikissa päähenkilö on joku muu kuin neiti Marple tai Hercule Poirot. Niin tässäkin kirjassa.

Perin viime vuonna äitini Agathat ja kun nyt olen päässyt vauhtiin, tulen luultavasti lukemaan niitä vielä lukuisia syysiltojen pimetessä.

Kevään ja kesän vapaakuukausien aikana aion lukea mahdollisimman paljon. Kuitenkin siten, ettei homma mene suorittamiseksi. Rakastan lukemista, mutta minulla on jäänyt sille vain vähän aikaa ja energiaa, keskittymiskykyäkin, viime vuosina. Iltaisin töiden jälkeen olen hoitanut sukulaisten ja muiden läheisten asioita, ja aivan viime vuosina uskontotieteen ajoilta jääneitä kirjoitusprojekteja. Ja toki koettanut antaa perheelle aikaa. Kun vapaa alkaa myöhään illalla, ei voimia juuri ole enää ollut lukemiseen. Lomilla olen lukenut muutamia kirjoja.

Tarkoitukseni oli kirjata tähän postaukseen vapaakuukausien aikana lukemani kirjat ja ajatukseni niistä. Postauksesta alkoi kuitenkin muodostua aika pitkä, joten tästä tulee nyt osa 1.

Kyseessä ei ole varsinaiset kirja-arviot vaan aivan vapaasti kirjoittamani lyhyet muistiinpanot.

Minna Huotilainen: Aivosi tarvitsevat tauon

Luin tämän kirjan ensimmäisenä, heti vapaani alussa. Sen sisältö oli minusta monin tavoin aika itsestäänselvä eikä kirja antanut minulle ihan niin paljon kuin olin olettanut, vaikkakin sai kyllä miettimään taukojen merkitystä. Sen huomaan, että korona-aika ei ole tehnyt hyvää tauoilleni. Pidän kyllä etätöissäkin taukoja mutta työhuoneelta lähden esimerkiksi melkein aina ulos hakemaan lounasta. Kotona nappaan jotain jääkaapista, ja monesti teen töitä samalla kun syön. Ei hyvä. Todella toivon, että syksyllä pääsen tekemään enemmistön työpäivistäni työhuoneella. Ja jos en pääse, niin siinä tapauksessa minun täytyy luoda kunnon säännöt etätyöskentelylle. Jos teen päivän tai kaksi etänä ei tämä vielä ole ongelma, mutta nyt olen tehnyt kaksi vuotta etänä. Mikäli halutaan jälkiviisastella, aikaa olisi kyllä ollut tehdä etätyörutiineille jotain jo ajat sitten.

Minna Huotilainen ja Mona Moisala : Keskittymiskyvyn elvyttämisopas

Tästä kirjasta pidin enemmän kuin edellisestä. Kirjaa lukiessani päätin, että minun on työssäni ja välistä vapaa-ajallani syytä ottaa jälleen listat ja postit-laput käyttöön. Käytän niitä kyllä muutenkin, mutta voisin käyttää paljon enemmän. To do -listojen kasaaminen mieleen on minulle kovin tyypillistä; ei ihme, että ajatus menee tukkoon, etenkin kun ne listat ovat yleensä aika pitkiä. Tehtävät ja muistettavat asiat on syytä ulkoistaa.

Kirjasta jäi mieleeni myös seuraavat kaksi asiaa:

Etenkin sirpaleisessa työssä rauhoittuminen on osa ammattitaitoa.

Tunnollisuus voi hyvin olla selektiivistä.

Kummankin kirjan kohdalla jäin miettimään seuraavaa: Työn tekemisen tapoihin voi ja kannattaa tehdä muutoksia, mutta entä jos varsinainen rasitus tulee työn ulkopuolelta? Ymmärrän, että kirjoissa keskityttiin nimenomaan työelämään, mutta kun puhutaan kuormituksesta ja mahdollisesta uupumisesta, työ ei ole niiden ainoa lähde. Tästä olisi ollut hyvä sanoa jotain edes lyhyesti.

Max Seeck: Uskollinen lukija

Rakastan jännäreitä ja luen niitä mielelläni, myös väsyneenä, kun en muuten oikein jaksaisi lukea. Max Seeckin nimi on tullut tutuksi eri medioista viime vuosien ajan, ja kun jokin aika sitten luin hänen haastattelunsa, päätin että vapaalla tutustun ainakin johonkin hänen kirjoistaan. Narahdin sitten kerralla koukkuun! Ai että oli hyvä kirja.

Max Seeck: Pahan verkko

Tämähän vain paranee! Kirja hujahti kahdessa päivässä ja seuraava osa on jo etsinnässä :) Hieman raakojahan nämä paikoin ovat, mutta eivät samaa tasoa kuin esimerkiksi Lars Keplerit. Tosielämän raakuuksista lukemista pyrin yleensä välttämään, mutta fiktiivisissä kirjoissa en asiaan niin kovin tunneperäisesti suhtaudu, siitä huolimatta, että kirjassa kuvatun kaltaista väkivaltaa esiintyy myös oikeassa elämässä.

Max Seeck: Kauna

Kun nyt kerran vauhtiin pääsin, luin samaan menoon myös kolmannen ja toistaiseksi viimeisimmän Jessica Niemi -kirjan. Olen edelleen koukussa, vaikka kakkososa olikin mielestäni parempi. Kuulemma uusin osa Niemen tarinaa tulee ensi syksynä. Sitä odotellessa taidan lukea Seeckin kolme ensimmäistä kirjaa, joissa seikkailee toinen päähenkilö. Katsotaan, pidänkö niistä yhtä paljon kuin Jessica Niemi -kirjoista.

Saku Tuominen: Kuinka puut kasvavat ja miksi antilooppi ravistaa

Tämä oli kolmas lukemani Tuomisen kirja. Siinä on mielenkiintoista knoppitietoa ja kirja sai minut ajattelemaan esimerkiksi keinolihan järkevyyttä uudelta kannalta. Pidin myös ajatuksesta, että meidän tulisi yksinkertaisesti ihailla luontoa ja maailmankaikkeutta enemmän. Sen myötä kasvaa myös arvostus. Jotenkin tämä kirja jäi kuitenkin kokonaisuutena pintapuoliseksi. Edelleen paras lukemani Tuomisen kirja on Juu ei. Pieni kirja priorisoinnista. Sen voisin ehkä lukea uudelleenkin ennen paluuta töihin.

Max Seeck: Hammurabin enkelit

Tämä Seeck-into lähti nyt aivan lapasesta. Ensimmäisen Daniel Kuisma-kirjan perusteella sanoisin, että Kuisma-kirjat ovat varsin erityylisiä kuin Jessica Niemi -kirjat. Hammurabin enkelit muistuttaa tiettyyn pisteeseen asti Ilkka Remeksen kirjoja, ja on myös raaempi kuin Jessica Niemestä kertovat kirjat. Aika nopeasti tämä kuitenkin hujahti, ja jatko-osat tulevat lukuun todennäköisesti lähipäivinä.

Max Seeck: Mefiston kosketus

Mefiston kosketus on vähemmän raaka kuin edeltäjänsä, mikä on ihan hyvä asia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää jälleen, ja muutama yllätyskin. Jälkimmäisiin liittyen täytyy sanoa, että Seeckin taito punoa mukaan yllätyksellisiä juonenkäänteitä on parantunut matkan varrella, ja Jessica Niemi -sarjan kohdalla ne toimivat vielä paremmin. Tosin jos on lukenut Mefiston kosketuksen, pystyy luultavasti tajuamaan yhden keskeisen juonenkäänteen Uskollisessa lukijassa. Hyvää viihdettä nämä Seeckit joka tapauksessa ovat, ja Daniel Kuisma -sarjan kolmannen osan lukeminen alkoi välittömästi saatuani Mefiston kosketuksen loppuun.

Max Seeck: Haadeksen kutsu

Tässä kohden kirjasarja sitten vähän lässähti. Ihan hyvä kirja tämäkin oli, mutta nyt lukemistani kuudesta Seeckin kirjasta selvästi heikoin. Se näkyi myös lukunopeudessa: kirjan lukemiseen meni melkein viikko, kun edelliset hujahtivat puolessatoista päivässä. Nyt tulee väkisinkin Seeck-tauko, mutta aion kyllä lukea uuden Jessica Niemi -kirjan, kunhan se aikanaan julkaistaan.

Agatha Christie: Neljä suurta

Luin nuorempana jokaisen käsiini saamani Agathan suomennoksen, eli niitä meni ja paljon. Viimeisen kymmenen, ehkä parinkymmenenkin vuoden aikana en kuitenkaan ole enää Agathoja lukenut, joskin katsonut muutaman filmatisoinnin. Viime vuonna perin äidiltäni hänen Agathansa, ja nyt tartuin Neljään suureen, jonka muistelin olleen yksi suosikeistani aiemmin.

Kylläpä teksti oli erilaista kuin muistin! Asioissa siirryttiin rivakasti eteenpäin, kuvailevaa tekstiä oli todella vähän, ja kirja oli täynnä pilkkuvirheitä (argh). Neljä suurta ei ole ihan tyypillinen Poirot-tarina, joten taidan lukea muutaman Christien lisää, jotta näen, oliko hänen kirjoitustyylinsä todella niin erilainen kuin muistin.

Itse tarina oli toki viihdyttävä ja kirjan luki hetkessä. Sekin oli erilaista tähän päivään verrattuna, kun tyypillisesti lukemani dekkarit ovat päälle 400-sivuisia. Neljä suurta päättyi sivulle 223.

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus

Ai että, tämä oli hyvä! Christie kirjoitti jonkin verran myös sellaisia dekkareita, joiden pääosassa ei ole Hercule Poirot tai neiti Marple, ja Seitsemän kellon salaisuus on yksi niistä. Nokkela tarina, jossa on paljon juonenkäänteitä ja jotakuinkin yllättävä loppu, jonka kyllä huomasin lukiessani osin muistavani. Seuraavana luettavien jonossa on (ainakin) vielä Kohti nollapistettä, joka on muistini mukaan myös yksi vanhoja lemppareitani Christien tuotannosta.