Samaan tapaan kuin viime vuonna, pyrin jälleen laajentamaan lukemisiani siten, että dekkarit eivät olisi ihan niin suuressa osassa. Dekkarit ja jännärit ovat suosikkejani, siitä ei pääse mihinkään, mutta josko sitä saisi muutakin luettua.

Jukka Häkkinen: Mielen oudot maisemat

Vuosi alkoi ihmismielen parissa. Havaintopsykologian tutkija kirjoittaa siitä, mitä kaikkea ihminen voikaan nähdä, kun tilanne on sopiva. Hallusinaatiot ja vastaavat eivät liity vain huumeisiin tai vakaviin mielenterveyden häiriöihin, vaan myös väsymys, suru ja stressi voivat tuoda jos jonkinlaisia lisiä näkökenttäämme. Vaikkapa sitten joukon oravia, joilla on jokaisella reppu selässään! Paikoin hieman vaikealukuinen, mutta silmiä avaava kirja havaitsemisesta ja aivojen toiminnasta.

Anders Hansen: Aivoblues

Ruotsalaisen psykiatrin mielenkiintoinen ja erittäin helppolukuinen kirja siitä, miksi voimme huonosti vaikka periaatteessa kaikki on hyvin. Hansen selittää niin masennusta kuin ahdstuneisuuttakin osin biologialla. Minusta näkökulma on hyvä, etenkin kun kirjoittaja nimenomaan huomauttaa, ettei ihmisen evoluutio pysty kaikkea selittämään. Samoin pidän virkistävänä sitä, että Hansen katsoo juuri biologian kautta, että ahdistuneisuus ja masennus voivat olla myös merkkejä siitä, että aivomme itse asiassa toimivat juuri kuten niiden pitääkin. Hän ei arkaile sanoa, että lääkkeistä on monille apua, eikä sitä, että joillekin niistä ei ole ollenkaan apua. Hän käsittelee monin tavoin herkkää aihetta monipuolisesti eikä pyri esittämään yhtä ainutta totuutta masennuksen ja ahdistuksen syistä eikä hoitokeinoista.

Saku Tuominen: Ettekö te tiedä kuka minä olen

Tuominen kirjoittaa, ettei halua kirjan kertovan siitä, keitä kaikkia hän on tavannut ja mitä hän on tehnyt vaan siitä, mitä hän on näistä tilanteista oivaltanut tai oppinut. Käytännössä lyhyet luvut koostuvat 95% siitä, keitä Tuominen on tavannut, missä ravintoloissa illallistanut jne., ja loput 5% keskittyy itse oivallukseen. Tämä on ihan viihdyttävä elämäkerta, mutta mitään syvällisempää tästä ei irti saa. Tai ainakaan minä en saanut.

Rahaf Mohammed: Kapinallinen: Pako Saudi-Arabiasta vapauteen

Saudi-Arabian naisten kurjat olot eivät ole mikään uutinen minulle, mutta kyllä tämä kirja onnistui moneen kertaan hätkähdyttämään. Mohammed kuvaa elämäänsä lapsena ja nuorena, niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Kirja ei kerrokaan pelkästään siitä, kuinka veli yrittää tulla lihakirveen kanssa hänen huoneensa ovesta läpi, tai lyö häntä kitaralla päähän, vaan myös iloisista hetkistä. Niitäkin on. Kuvaukset nuorten elämästä juhlineen ja seksisuhteineen ovat mielenkiintoisia. Kaikenlaista tapahtuu sekä uskonnollisen poliisin että perheen valvovien silmien alla. Lopulta, monen mutkan jälkeen, Mohammedin pako kotimaastaan onnistuu.

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

Eikös neljän ”asiakirjan” jälkeen voi jo palata jännäreiden pariin ;) Immosen kirja oli positiivinen yllätys. Sitä oli myös aika hurja lukea nykyisessä maailmantilanteessa. Lukiessa mietti kaiken aikaa, että ainakin periaatteessa tämä kaikki voisi käydä toteen. Toivottavasti ei kuitenkaan. Kirjassa eletään tilanteessa, jossa Venäjä käyttää sotilaallista voimaa niin Ruotsiin kuin Suomeenkin vastaiskuna Ruotsin Nato-hakemukselle.

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

Niinhän siinä kävi, että narahdin jännäriin ja sitten pitää heti lukea toinen ja kolmaskin osa. Tämä kakkonen oli varsin hyvä. Vaikka siinäkin on paljon ajankohtaista, ei se tunnu yhtä ”läheiseltä” kuin Punainen kettu, kun tapahtumat tapahtuvat isoksi osaksi Afganistanissa. Vauhdikasta menoa nopealukuisena pakettina. Oikein hyvää ajatusten nollausta työpäivän jälkeen.

Helena Immonen: Operaatio Napakettu

Kolmas ”Kettu-kirja” putkeen aiheutti tunteen, että onneksi näitä ei ole vielä ilmestynyt enempää. Nyt tarvitaan tauko. Näiden kirjojen kiinnostavin henkilö ei ole päähenkilö laisinkaan. Itse päähenkilöt ovat ihan ok, mutta onnistuvat kuitenkin jokainen menemään minulla hermoon vähintään kerran per kirja: Katsokaa nyt peiliin, jooko, ja ottakaa itseänne niskasta kiinni! Perusviihdettä, mutta ei ehkä sen enempää. Toki varsin meneviä kirjoja, eli luultavasti luen myös neljännen osan, kunhan se ilmestyy.

Satu Rämö: Hildur

Satu Rämön Islantiin sijoittuvia dekkareita on kehuttu paljon ja näin hieman jälkijunassa päätin ottaa selvää, ovatko kirjat kehujensa arvoisia. Tykkäsin kovasti miljöön kuvauksesta: siinä ei mennä liiallisuuksiin, mutta kuvausta on kuitenkin sen verran, että Rämö pystyy siirtämään lukijan Islannin karuihin maisemiin. Pidin tästä kirjasta, ja aloitin heti perään jatko-osan, mutta vielä tässä vaiheessa en osaa sarjaa hehkuttaa. Hyvältä vaikuttaa, kivaa luettavaa, mutta en ole sen kummemmin haltioissani.

Satu Rämö: Rosa & Björk

Tämä kakkososa on mielestäni (toistaiseksi ilmestyneen) trilogian heikoin lenkki, vaikka sitä kuinka kehuttiin. Ei huono – luinhan heti perään myös kolmannen osan – mutta jokin tässä ei vain oikein vetänyt. Hyvää perusluettavaa, ja Islannin kuvaus edelleen kiehtovaa.

Satu Rämö: Jakob

Tämä on kirjasarjan toistaiseksi paras osa ja ensimmäinen, joka aiheutti lukemisen imun. En halunnut laskea kirjaa käsistäni. Tätä osaa lukiessani tajusin, että yksi kirjasarjan positiivisia puolia on se, että siinä on oikeastaan useampikin päähenkilö, vaikka Hildur kaikkein keskeisin hahmo onkin. Kirjat eivät pyöri liikaa yhden henkilön ympärillä. Pakko kuitenkin todeta, että Jakobin elämän iso ongelma ratkaistaan aika halvalla tavalla.

Hannu Toivonen: Mitä tekoäly on?: 100 kysymystä ja vastausta

Vaihteeksi asiaa. Tätä Toivosen tuoretta kirjaa kehuttiin monessa paikassa, joten päätin lukea sen. Formaatti on nopealukuinen, mutta sataan kysymykseen mahtuu minusta tarpeettomiakin, ja toisaalta näen ongelmana, ettei oikein mihinkään asiaan syvennytä, vaan kaikki on pintaraapaisua. Koen kuitenkin tekoälylukutaitoni (kyllä, kaikelle on oma lukutaitonsa) lisääntyneen kirjan myötä, joten ehkäpä tämä oli hyvä alku.

Jens Lapidus: Kuollut mies kulkee

Top dog -sarjan viides osa. Hyvää viihdettä kaikesta raadollisuudestaan huolimatta. Päähenkilöillä menee kyllä välistä, suoraan sanoen, vähän överiksi, mutta mikäs siinä, fiktiotahan nämä ovat. Lapidus käsittääkseni tietää aika paljonkin Ruotsin rikollisjengeistä ja kirjoja lukiessa miettiikin aina välistä, kuinka realistisia ne sittenkin ovat. Valitettavan usein saa lehdistä lukea ampumisista, pommeista jne.

Jo Nesbø: Valtakunta

Tämä kirja oli mennyt ohi silmieni ja löysin sen vasta, kun näin sen jatko-osan myynnissä kirjakaupassa. Suomen Kuvalehdessä olleen arvion mukaan tämä olisi paras Nesbø, mutta olen eri mieltä. Ehkä se johtuu siitä, että mukana pyörii insesti, joka ei todellakaan ole mieliaiheitani. Kaikenlaisista murhista luen kevyesti, mutta lapsiin kohdistuva väkivalta ei oikein mene minulla viihteenä. Toki kirja pitää otteessaan, mutta on se jotenkin outo. Jäin hämmentyneeksi.

Jo Nesbø: Kylän kuningas

Valtakunnan jatko-osa oli jossain määrin parempi kuin edeltäjänsä. Tosin on tämä maailma edelleen aika outo. Kirjoista on vaikea sanoa mitään lyhyesti, kun koko tarina on todella kimurantti. Ehkä jotenkin niin, että kyseessä on kahden veljeksen tarina norjalaisessa pikkukylässä. Mukana on lukuisia murhia, juonitteluita, petoksia, hulppea hotellihanke ja suunnitelma maailman suurimmasta puuvuoristoradasta.

Taavi Soininvaara: Mies Keriotista

Samaan tapaan kuin odotan aina uutta Nesbøta, odotan myös uutta Ratamo-jännäriä. Mies Keriotista on käytännössä jatko-osa Susisoturille, josta pidin paljon. Tämä jätti kuitenkin lievästi pettyneen olon, johtuen siitä, että Ratamo ja muutkin suomalaiset olivat aika sivuosassa kansainvälisten pahisten ollessa pääroolissa.

Alex Ahndoril: Kirottu näytelmä

Luin viime vuonna avain-sarjan ensimmäisen osan, enkä ollut siitä erityisen vakuuttunut. Koska Alex Ahndoril on kuitenkin sama kirjoittajaduo, joka on Lars Keplerin takana, päätin antaa sarjan toiselle osalle mahdollisuuden. Ja tämä kirja oli kyllä jo huomattavasti parempi! Edelleen olen kuitenkin hämilläni, miten nämä samat kirjoittajat ovat voineet kirjoittaa myös Joona Linna -kirjat, tyyli on niin erilainen. Näitä avain-kirjoja voisi suositella vaikka anopille, toisin kuin Keplereitä.

Emma Hamberg: Je m’appelle Agneta

Välistä tekee hyvää lukea hömppää ja tämä oli sitä. Kirjaa kehuttiin jossain, joten päätin sinnitellä sen loppuun, vaikka alku oli mielestäni aika huono. Matkan varrella tarina kuitenkin parani ja etenkin toinen päähenkilö, Einar, on aika herkullinen hahmo. Kesäviihdettä, joka samalla sai miettimään haikeudella edesmenneitä iäkkäitä sukulaisia.

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet

Kevyttä kesälukemista. Viihdyttää riittävästi, muttei herätä sen kummempia tunteita. Oman elämänsä Neiti Etsivä lähtee lapsuudenkyläänsä selvittämään miesten katoamisia.

Yrsa Sigurðardóttir: Näen sinut

Nyt oli jännä kirja. Yleensä en dekkareista juuri hätkähdä, mutta tässä talon oudot tapahtumat onnistutaan kuvaamaan siten, etten uskaltanut jatkaa kirjan lukemista siinä vaiheessa, kun muu perhe jo nukkui :D Pitää otteessaan todella hyvin. Loppu oli jollain tavalla ehkä vähän pliisu kaiken jännityksen jälkeen. Aion kuitenkin ehdottomasti tutustua myös kirjailijan aiempiin teoksiin.

Helena Immonen: Operaatio tulikettu

Kettu-sarjan neljäs ja viimeinen osa on myös sarjan paras. Varsinaiset päähenkilöt eivät vieläkään ole omia suosikkejani, mutta hekin ovat sarjan edetessä kehittyneet parempaan suuntaan. Tässä kirjassa mennään eikä meinata niin Suomessa kuin Venäjälläkin, kun sota koskettaa myös Suomea.

Max Seeck: Merkitty

Merkitty sai Hesarilta aika tylyn tuomion. Ei se kuitenkaan huono ole. Luin kahdella istumalla yhtenä viikonloppuna ja olin viihdytetty. Kirja tapahtuu vuorokauden aikana mikä aina välistä tuntuu hieman epäuskottavalta. Onkohan mallina ollut 24-televisiosarja? Loppuratkaisu ainakin oli sellainen, minkä Jack Bauer olisi mainiosti voinut tehdä. Jään odottamaan Milo-sarjan seuraavaa osaa ihan mielenkiinnolla.

Hanna Kuusela: Syytös

Nopealukuinen, ajatuksia ja tunteita herättävä ”Syytös” on hyvää luettavaa kaikille suomalaisesta yliopistomaailmasta kiinnostuneille. Pääosassa on Tampereen yliopisto, mutta ajoittain esiin nousevat myös muut yliopistot / Kuusela käsittelee akateemista maailmaa yleisesti. Jätti paljon mietittävää ja pureksittavaa yliopiston arvoista, tehtävistä ja toimintatavoista.

Ilkka Remes: Zeus

Remes ei kyllä mene parempaan suuntaan. Peruspalikat ovat ennallaan, eli paljon tapahtuu Suomessa ja muualla, ja Venäjä on pahis. Luvut ovat pääsääntöisesti lyhyitä, mutta nyt lyhyissäkin luvuissa saatetaan hyppiä kolmessa eri paikassa ja eri juonenkäänteessä. E-kirjassa oli vielä se ongelma, että kirjaimellisesti seuraavalla rivillä saatettiin hypätä Suomesta Belgiaan. Huono taitto ei toki ole Remeksen vika. Nämä kirjat vain alkavat olla niin täynnä tapahtumia että hengästyttää, etenkin kun erilaista nippeliasiaa vaikkapa sotalaivan varustuksesta ja vastaavasta on paljon. Kirjan lopussa ei myöskään palattu kirjalle hyvin keskeiseen aiheeseen ja moni asia jäi epäselväksi. Ehkäpä Mikko Jalava seikkailee vielä kolmannessakin kirjassa?

Jussi Adler-Olsen: Selli

Ai että olin odottanut tätä kirjaa. NIIIIIN paljon. Osasto Q -sarjan päätösosaa. No, nyt tiedän miten kaikki päättyi ja mitä ol monen juonenkäänteen takana. Mutta oliko kirja hyvä? Paikoin. Sattuneista syistä Osasto Q ei pääse toimimaan kunnolla yhdessä ja sen huomaa. Paljon päähenkilöiden välistä henkilökemiaa puuttuu. Lopussa häiritsi vietävästi aivan outo dialogi, josta tuli mieleen satoja vuosia vanhat Shakespearen tekstit. Ihan loppu sen sijaan on hyvä, jäi hymyilyttämään.

Anssi Leino: Berliinin haukka

Kirjasarjan edellinen osa sai jo odottamaan varsin paljon tältä uutuudelta, mutta tämä oli pikemminkin pieni takapakki. Ehkä suurimmat ongelmat olivat a) se, että kirja ei oikein tarjonnut mitään yllättävää b) yhden lisätoimituskierroksen puuttuminen. Mielelläni olisin punakynän kanssa napsinut pois typoja ja toistoja. Mutta ei tämä huono ollut.

Satu Rämö: Rakel

Kirjasarjan neljäs osa piti sisällään paljon tuttuja elementtejä. Hesarin arvio tästä oli jotenkin vähän nuiva, mutta minusta tämä oli ihan perushyvä. Julkaisua edeltäneet Rämön haastattelut pitivät myös sisällään kuvia hänen kotikylästään eli kirjojen tapahtumapaikasta. Jotenkin erinäköistä kuin olin kuvitellut lukiessani.

Iida Turpeinen: Elolliset

Odotin kaikkien kehujen jälkeen tältä paljon, mutta Elolliset oli minulle jotenkin vaikea. Aina välistä se imaisi minut mukaansa, ja sitten jäin taas jumiin. Kirjan loppu sitoi kaiken aiemman hyvin yhteen ja teki sen, että loppuvaikutelma kirjasta oli kuitenkin positiivinen.

Wilma Ruohisto: Sara Sieppi – Oliks sulla vielä jotain?

Vähän itsekin yllätyin, että halusin lukea tämän, ja tykkäsin. Hyvin nopealukuinen, jotenkin herttainen. Sieppi tuntuu kirjallaan saavan paljon asioita pois sydämeltään.

Lars Kepler: Unissakävelijä

Luulin, että Kepler on kuollut ja kuopattu, kun kirjoittajat aloittivat uuden sarjan uudella nimellä, mutta vielä mitä. Taattua Kepleriä, eli ruumiita tulee ja verta lentää. Jälkimmäistä voisi jälleen kerran olla vähemmän ja kirjaa olisi voinut tiivistää. Lisäksi tässä on vähän samaa kuin Hämähäkissä, eli lukija jää miettimään, miten syyllinen ehti / onnistui tekemään kaiken sen mitä teki. Mutta jos ei tällaisiin yksityiskohtiin halua takertua, niin hyvää viihdettähän nämä ovat jännäreiden ystävälle. Koronakin meni helpommalla ohi, kun sen sai viettää Joona Linnan seurassa :)

Saku Tuominen: Hetkinen

Ehkä nyt alkaa olla aika todeta, että Tuomisen kirjat toistavat niin paljon itseään, että saattaa seuraava jäädä lukematta. Kolmasosan olisi voinut tiivistää pois. Minäkeskeisyys alkaa painaa, kun kirjoja on lukenut useampia. Pienten hetkisten merkittävyys on sinänsä kyllä hyvä pointti.

Kimmo Svinhufvud: Unien salat. Opas tiedostamattomaan.

Tältä kirjalta odotin enemmän. Se jäi mielestäni paikoin todella pintapuoliseksi (esimerkiksi värien merkitykset). Toisaalta huomasin myös vierastavani tapaa, jolla unia tulkitaan. Voin tietenkin olla asiassa vallan väärässä, mutta ajattelen, että unet ovat myös pinnalla olevien asioiden järjestelyä, eivät aina supersymbolisia. Kirja sai joka tapauksessa aikaan sen, että nyt mietin uniani selvästi tarkemmin. Ja ehkäpä luen jonkun toisenkin unikirjan. Aihepiiri on minusta tosi kiinnostava, etenkin kun näen ja muistan aika paljon uniani.