Riitänkö?

Viime aikoina olen pohtinut pitkästä aikaa akateemisen maailman herättämiä riittämättömyyden tunteita. Olen päätynyt alalle, jolla jatkuvasti mitataan ja arvioidaan, ja jolla edes erinomainen ei aina riitä. Antakaahan kun täsmennän.

Rahoitusta hakiessa hakemus voidaan arvioida erittäin hyväksi, mutta tämä ei vielä takaa rahoituksen saamista.

Artikkeleita ei julkaista tieteellisissä lehdissä noin vain. Tekstit käyvät läpi vertaisarvioinnin, ja ihan kaikille ei vielä ole avautunut, että palautetta ja kehittämisehdotuksia voi antaa myös hyvässä hengessä. Onneksi on hyvä työyhteisö, jossa jakaa kokemuksia siitä, kun oma teksti on enemmän tai vähemmän tyrmätty.

Oman alan työpaikat ovat kiven alla. Uskontotieteen professoreita on Suomessa nopeasti laskettuna viisi, ja lehtoreita kaiketi kymmenkunta. Erinomaisia hakijoida jokaiseen pestiin on lukuisia.

Valitanko? En oikeastaan. Olen kyllä tiennyt varsin hyvin mihin olen ryhtynyt. Sitä paitsi tiedettä tuleekin tarkastella tiukoin kriteerein, ettei mikä vain ”mutuilu” mene läpi.

Akateemisena pätkätyöläisenä toimiminen taitaa olla vähän samanlaista kuin yrityksessä, jossa on jatkuvasti yt-neuvottelut päällä. Koskaan ei oikein tiedä jatkuuko rahoitus ja riittääkö oma työpanos. Se on aika raskasta.

Lisäksi akateemiseen työhön kuuluu monia tehtäviä, joista ei saa minkäänlaista taloudellista korvausta. Harvemmin me artikkeleista tai kirjoista mitään saamme. Televisio-, radio- ja lehtihaastatteluissa sama asia. Samoin vertaisarvioinnissa. Akateemisia meriittejä kerätään paljon ihan ilmaistyöllä. Jonkinlainen perusrahoitus on tarpeen.

Rahoitushaut ovat tällä hetkellä kiivaimmillaan, kun esimerkiksi Suomen Akatemian, Koneen Säätiön, Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin ja kohta myös Suomen Kulttuurirahaston haut ovat käynnissä. Olen osaan näistä hauista osallistumassa. Tuntuu melkein hassulta hakea rahaa, jota olisin nostamassa vuoden päästä, nykyisen rahoitukseni päätyttyä. Jos voisin keskittyä hetkisen ihan vain tutkimukseen?

Kirjoitin viimeksi opetustehtävistä kieltäytymisestä. Huomaan miettiväni pikkuisen, ammuinko omaan jalkaani kieltäytymällä? Olen niin sisällä roolissa, jossa olen kuin partiolainen ”aina valmiina”, että omien rajojen vetäminen jännittää. Pidetäänkö minua jatkossakin riittävän hyvänä, vaikka en kaikkiin tarjottuihin tehtäviin tartukaan?

Samalla, olen viimein tajunnut, että olisi järjetöntä olla vaalimatta omaa jaksamista ja vapaa-aikaa. Olen minä niinkin tehnyt. Pidentänyt CV:tä ja miettinyt tulevia hakuja. Tehnyt, tehnyt ja taas kerran tehnyt, koska innostun ja kiinnostun. Tämä on kai sitä, kun työ ei ole ”vain työtä”. Siksikin pätkätyöläisyys on raskasta: mitäs sitten, jos / kun ei enää voikaan tehdä sitä mitä rakastaa?

Oma suhtautumiseni tähän kaikkeen on aika ristiriitaista. Saan tehdä asioita, jotka kiinnostavat minua suunnattomasti. Omalla tavallaan nautin suuresti projektiluontoisesta työstä, ja ajatus ns. ”loppuelämän työstä” on lähinnä outo. Pidän monista, päällekkäisistä työtehtävistä, enkä pelkää työtä. Samaan aikaan kyseenalaistan säännöllisen epäsäännöllisesti koko akateemisen pätkätyöläisyyden: onko tässä yhtään mitään mieltä?

Tällä hetkellä en osaa tuohon kysymykseen vastata.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s