Viime viikon torstai ja perjantai kuluivat osaltani varsin tiiviisti Korjaamolla Dare to Learn 2019 -tapahtumassa. Halusin vierailla tapahtumassa jo vuosi sitten, mutta tuolloin en ollut lippujen hankkimisen kanssa tarpeeksi vikkelä, ja tapahtuma oli loppuunmyyty ennen kuin minä tulin verkko-ostoksille. Tänä vuonna olinkin sitten ns. aikainen lintu.

Voisin toki kirjoittaa referaatin tapahtumasta, mutta käyn mieluummin läpi yksittäisiä ajatuksia, jotka minulle nousivat kahden päivän aikana mieleen.

 

Pätkätyöläisen oikeudet

Opetusministeri Li Andersson nosti puheessaan esiin pätkä- ja projektityöläisten tilanteen. Erilainen pätkätyöläisyys on nykyään monelle jo normi, mutta työpaikkojen käytännöt eivät aina ole pysyneet kehityksessä mukana. Esimerkkinä hän mainitsi henkilöstökoulutuksen, joka voi olla tuntityöläisen tai vastaavan työntekijän ulottumattomissa. Tämä on varsin ongelmallista, etenkin kun jatkuva kouluttautuminen ja uuden oppiminen ovat tämän päivän työelämän keskeisiä vaatimuksia.

Helsingin yliopistolla, omassa työpaikassani, henkilöstökoulutus on jaettu siten, että osa on koko henkilöstölle avointa, osa vain rajatummalle joukolle. Meillä on sattumalta juuri työhyvinvointikysely meneillään, ja ministerin sanojen innoittamana kävin täyttämässä tuon kyselyn minäkin. Kirjasin sinne muun muassa toiveen, että koulutus olisi kaikille, myös apurahatutkijoille, avointa, koska lisäkouluttautumisen merkitys on yleisesti tunnustettu tosiasia.

Akateemisessa maailmassa positiot voivat vaihtua hierarkiassa ylöspäin ja alaspäin. Itse koin juuri tiputuksen, kun siirryin yliopistonlehtorin sijaisuudesta apurahatutkijaksi. Viime vuonna esimerkiksi yliopistopedagogiikan kurssit olivat minulle avoimia, nyt asia ei ole ollenkaan niin selvä, sillä työsuhteiset menevät apurahatutkijoiden edelle. Kuitenkin, jos haluaisin hakea esimerkiksi lehtoraattia, voisi lisäkoulutuksesta olla minulle hyötyä. Hankalaa.

 

Oppiminen tehokkuusajattelun kohteena

Perjantain aamupäivän puheet, jotka kuuntelin, ohjasivat ajatukseni tehokkuusajatteluun. Oppiminenkin kiedotaan osaksi tehoa ja tulosta: miten varmistamme, että työntekijät oppivat tarvittavat asiat mahdollisimman tehokkaasti? Entä miten koululainen keskittyy siihen mihin pitääkin, ja miten algoritmit pitävät huolta, että hän saa tarvitsemansa tiedot ja tehtävät juuri oikeaan aikaan?

Nämä pohdinnat saivat minussa aikaan kovin ristiriitaisia ajatuksia. On täysin ymmärrettävää, että mietitään miten oppiminen mahdollistuu vaikkapa yrityksessä järkevällä tavalla. Mutta sisäinen humanistini voi kyllä pikkiriikkisen pahoin tehokkuuspuheen ja oppimisen yhdistämisestä. Missä on oppimisen ilo? Entä harhapolut? Kumpainenkin on mielestäni tavattoman tärkeä oppimisen kannalta, etenkin kun puhumme elinikäisestä oppimisesta, mikä olikin Dare to Learnin teemana.

 

Tell me what you want, what you really really want

Haluatteko kuulla pienen hassun jutun? Minulla soi lähes taukoamatta jokin kappale päässä. Verraten usein kappaleet kertovat minulle tunnetiloistani, oivalluksistani ja huomioistani. Myönnettäköön, välistä ne ovat myös todella outoja, mutta ei siitä tässä sen enempää.

Spice girls rämähti soimaan päässäni kahteen kertaan Dare to Learnissa. Ensimmäisen kerran se tapahtui heti torstai-aamuna, African Leadership UniversitynRyan Findleyn puheen aikana, ja toisen kerran perjantaina työelämäprofessori Lauri Järvilehdon puhuessa. Mutta mitä he oikein sanoivat? Kumpikin korosti sitä, että nykypäivän työmaailmaa ajatellen ei kannata miettiä mitä kursseja nyt tulisi opiskella, jotta pärjää tulevaisuuden työmarkkinoilla. Kukaan ei tiedä mitä tietoa esimerkiksi vuonna 2030 tarkalleen ottaen tarvitaan. Onkin tärkeämpää oppia oppimaan, oppia työskentelemään yhdessä toisten kanssa, ja löytää ne asiat, jotka vilpittömästi kiinnostavat.

En tiedä ketään, joka olisi alkanut opiskella uskontotiedettä, koska se on tulevaisuuden ala, tai koska se on kovaa valuuttaa työmarkkinoilla. Uskontotiedettä opiskellaan – väittäisin –  koska sitä really really wants. Joskus käy niinkin, että siitä omasta kiinnostuksenkohteesta tulee jonkinlaista valuuttaa työmarkkinoilla. Ei islam erityisesti ihmisiä kiinnostanut vielä 1990-luvulla, kun aloin tarkastella ranskalaisia poliittisia debatteja musliminaisten pukeutumiseen liittyen.

Sekä Findley että Järvilehto liittivät omien intressien löytämisen vahvasti myös laajempiin yhteyksiin: Findley maapallon suurien haasteiden ratkaisemiseen, Järvilehto siihen, että omien intressien seuraamisen tulee johtaa myös sen pohtimiseen, miten omaa osaamista voi käyttää muiden hyväksi. Oppimista olisi siis hyvä olla ohjaamassa suuremmat tavoitteet kuin pelkkä työpaikan varmistuminen ja leivän saaminen pöytään. Eihän se käytännössä niin tule kaikilla olemaan, mutta omalla kohdallani pidän ajatuksesta kovastikin. Olenhan sielultani maailmanparantaja.

 

Mitä aiot tehdä, kun heräät?

Viimeinen huomioni nousee sekin Lauri Järvilehdon puheesta. Hän totesi, että on täysin älytöntä kysyä mitä teet isona, tai vaikka viidenkin vuoden päästä: ”Don’t ask what you are going to do when you grow up. Ask what you are going to do when you wake up!” Kävi naurattamaan. Ja ai, kuinka olenkin samaa mieltä. Maailma todellakin muuttuu kovaa vauhtia, ja me ihmiset siinä samalla. Oletan, että kiinnostukseni oppimiseen, opettamiseen, tutkimukseen ja tieteeseen ovat elämänmittaisia, mutta hitostakos minä, akateeminen pätkätyöläinen, tiedän missä olen vaikka viiden vuoden päästä töissä. Tai edes haluan olla töissä. Mutta se on ihan okei. Toivottavasti saan tehdä mielekkäitä hommia, ja olen edes jotakuinkin terve ja onnellinen.

Huomenna, sen sijaan, kun herään, aion töissä keskittyä lukemiseen ja uusien ideoiden kartoittamiseen!