Moni näyttää aloittavan aina vuoden alussa jonkinlaisen lukuhaasteen: 100 kirjaa vuodessa, kirjaston lukuhaaste tms. Minä löysin viime vuonna lukemisen ilon uudelleen. En välittänyt laskea lukemieni tai kuuntelemieni kirjojen määrää, mutta olisikohan nelisenkymmentä aika lähellä totuutta?

Tänä vuonna ajattelin kuitenkin kirjata lukemiseni tänne blogiin. Muutaman aiemman blogitekstin tapaan laitan tänne kirjan nimen, sekä muutamalla virkkeellä mitä mieltä siitä olin.

Ilkka Remes: Tornado

Perus-Remes, sanoisin. Paljon parempiakin on. Selkeän päähahmon puuttuminen oli minusta häiritsevää.

Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä

Päätin yrittää tänä vuonna lukea vähän vähemmän dekkareita ja vähän enemmän muuta kirjallisuutta. Aaltolan kirja laittoi miettimään, ja luin kirjan lopulta aika hitaasti. Kaikesta en ole samaa mieltä, mutta kirja kyllä haastaa omia ajatuskulkuja tehokkaasti.

Edgar Wallace: Punainen ympyrä

Klassikko, jonka olen lukenut muutaman kerran aiemminkin. 1950-luvun suomi on hauskaa luettavaa näin 70 vuotta myöhemmin.

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Olin kiinnittänyt aina silloin tällöin huomiota Jussi Adler-Olsenin kirjojen mainoksiin, mutta tartuin niihin vasta tänä keväänä. Ja narahdin kiinni niin, että luin yhteen menoon kaikki yhdeksän julkaistua osasto Q -kirjaa. Ajatus dekkareiden vähentämisestä romuttui siis ainakin hetkellisesti.

Tämän ensimmäisen kirjan juonikuvio on mielenkiintoinen ja aika epätyypillinen. Loppuun asti saa jännittää miten käy.

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät

Tämä oli jotenkin vähän väärällä tavalla raaka. Väkivallalle ja murhille ei oikein löydy kunnon syytä, mikä häiritsi jossain määrin minua.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia

Sarjan kolmas osa on hyvä. Kuten tavallista, mitä pitemmälle sarjassa mennään, sitä syvemmälle päästään myös päähenkilöiden luonteen ja elämäntarinan suhteen. Tämän sarjan päähenkilöt ovat ehkä yhtä lukuunottamatta kiinnostavia. Yksi heistä kuitenkin pikkuisen menee minulla hermoon.

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Osasto Q -kirjoissa tutkitaan vanhoja, ratkaisematta jääneitä tapauksia, jotka kytkeytyvät myös tähän päivään. Tässäkin kirjassa tapahtumat juontavat juurensa vuosikymmenten taakse, ja ”pahis” ehtii tehdä paljon pahaa, ennen kuin hänet saadaan kiinni.

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Poika varjoista ei ehkä ole ihan suosikkini tässä sarjassa, mutta toki sekin on hyvää, nopealukuista viihdettä.

Jussi Adler-Olsen: Vartija

Vartija oli minun makuuni. Ehkä siihen osaltaan vaikutti se, että juoneen liittyy uskonnollinen yhteisö.

Jussi Adler-Olsen: Selfiet

Sarjan seitsemäs osa on varsin ok. Tämä kuuluu niihin Adler-Olsenin kirjoihin, joissa motiivi on ainakin minusta monista dekkareista poikkeava.

Jussi Adler-Olsen: Uhri 2117

Kirja, jossa viimein paljastetaan osasto Q:lle korvaamattoman henkilön taustat, ja ne ovatkin aikamoiset. Mahdollisuuksia olisi mässäillä kauheuksilla, mutta onneksi niiden kuvailussa pysytään kohtuudessa.

Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi

Toistaiseksi viimeinen osasto Q -kirja oli yksi parhaista. Taas on uskonnollinen vire mukana. Murhaaja on, sanotaanko, aikaansaava. Ja ensimmäistä kertaa kirja jää cliffhangeriin. Taitaa olla niin, että vielä on tulossa yksi kirja tähän sarjaan.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

Ja sitten jotain ihan muuta. Tätä kirjaa on luettu paljon ja sitä on myös kritisoitu paljon. Minusta tämä tarjoaa mainion pohjan omalle pohdinnalle. Pointti on siinä, ettei ala yleistää tai kategorisoida liikaa. Kirjan luettuaan on hauska huomata vaikkapa se, kuinka jonkun kollegan sähköpostiviestit ovat selvästi ”punaisia” ja omat puolestaan ”vihreitä”. Kyllähän ne punaiset viestit kieltämättä vähän tylyiltä välistä tuntuvat, mutta ovat samaan aikaan tehokkaita. Huomaan tarvetta vähentää viestintäni vihreyttä ja lisätä sen punaisuutta ryhtymättä kuitenkaan tylyksi.

Itseni määrittelisin aika vihreäksi sinisellä lisällä, ja hyppysellisellä punaista :)

Georges Simenon: Maigret kotikylässään

Meillä on kotona pino kirjoja, jotka olemme ajatelleet laittaa kiertoon kunhan ne on luettu (vielä yhden) kerran. Tämä Maigret on yksi niistä kirjoista. Luin lyhyen ja nopealukuisen kirjan hetken mielijohteesta. Vanhempien dekkareiden lukeminen on siitä hauskaa, että niissä paitsi käytetään kieltä monin paikoin eri lailla kuin nykyään, niin myös juonet ovat yleensä jotenkin suoraviivaisempia ja murhat vähemmän karmivia. Hyvin erilainen kirja siis kuin vaikkapa viime kuukausina lukemani Adler-Olsenit.

Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle

Päätin alkaa töitä varten kahlata läpi tieteen yleistajuistamisen oppaita ja tehdä niistä aivan oman postaussarjansa. Mietteeni Raevaaran kirjasta löydät täältä.

Camilla Ukkonen: Asiantuntijan oma viestintätyökirja

Toinen heinäkuisten työviikkojen aikana lukemani viestintäkirja oli mainio, aivan kuten ensimmäinenkin. Ajatukseni Ukkosen työkirjasta löydät täältä.

Thomas Erikson: Psykopaatit ympärilläni

Eiköhän Eriksonit ole nyt luettu. En oikein ymmärrä tätä painotusta psykopaatteihin, kun ainakin minusta mielenkiintoisempi tulokulma olisi kirjoittaa ihan vain vaikuttamisesta ja vaikka manipuloinnistakin. Vaikuttaa vähän siltä, että en ottanut riittävän vakavasti Eriksonin varoitusta siitä, että psykopaatteja on paljon enemmän kuin luulisimmekaan. Kirjan parasta antia minulle oli edellisessä kirjassa esitellyn ”värijärjestelmän” syveneminen. Pysyn kannassani, että olen viher-sininen, jossa on mukana tujaus punaista.

Erich Kästner: Varastettu koru

Palasin jälleen vanhojen dekkareiden pariin. Olen perinyt sekä dekkarirakkauden että tämän kyseisen kirjan äidiltäni. Kirjan olin lukenut aiemmin ainakin kerran, ellen kaksi. Edelleen se viihdyttää ja kirja pysyy jatkossakin kirjahyllyssämme. Poikkeuksena dekkareihin, joita yleensä luen, tässä kirjassa ei kukaan kuollut!

Monica Heisey: No siis tosi hyvää

Tartuin pitkästä aikaa chick litiin, kun tätä kovasti kehuttiin. Ensimmäinen kolmannes oli tylsä, loput parempaa, mutta melkein tekisi kuitenkin mieli sanoa, että ”No siis ei nyt niin hyvää kuitenkaan”.

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Ja takaisin dekkareiden maailmaan. Tämä on yksi parhaista, ellei paras Maria Kallio -dekkari. Tykkäsin paljon ja odotan jo seuraavaa. Jäi nimittäin cliffhangeriin.

Taavi Soininvaara: Kuudes marttyyri

Löysin Ratamo-sarjan kunnolla viime vuonna, vaikka muistaakseni olin jonkun Ratamon aiemminkin lukenut. Nämä ovat perushyviä dekkareita. Viime vuonna ilmestynyt Susisoturi oli erityisesti mieleeni, mutta kyllä tämä Kuudes marttyyrikin on kelpo luettavaa dekkareiden ystäville. Henkilösuhdekuviot kehittyvät pikkuhiljaa kirjasarjassa eteenpäin, mutta pääosassa on ns. meno ja meininki.

Anssi Leino: Teheranin kosto

Luin Leinon esikoisdekkarin Teheranin koura viime vuonna. Se oli vähän hapuileva, ja haki jonkinlaista jäntevyyttä. Ei se kuitenkaan huono ollut, sillä tartuin tähän jatko-osaankin. Kehitysloikka on selkeä: tässä pysyy hyvä rytmi kaiken aikaa eikä tässä ole liikaa eikä liian vähän mitään. Vetävä dekkari, jossa mukana myös pientä yllätyksellisyyttä.

Ilkka Remes: Pimeyden sydän

Tämä oli selvästi parempi kuin alkuvuodesta lukemani Tornado. Perus-Remes kuitenkin, eli paljon tapahtuu ja Venäjä kiusaa Suomea. Nyt kirjassa on selkeä päähenkilö, toisin kuin Tornadossa. Hänelle sattuu ja tapahtuu niin, että tuli mieleen televisiosarja 24 ja Jack Bauer. Kävi naurattamaan välistä. Mikko Jalava on jos jonkinlaisessa vaaratilanteessa, vähintään puolikuolleena, mutta sieltä hän aina nousee ja jatkaa matkaa :)

Jo Nesbø: Isänsä poika

Jostain perin kummallisesta syystä minulla oli jäänyt huomaamatta tämä Nesbøn kirja Harry Hole -dekkareiden keskellä. Törmäsin kirjaan alkusyksystä Kaarinan (!) kirjaston hyllyssä, ja pistin mieleeni, että pitääpä lukea. Tämä oli Nesbøta parhaimmillaan. Ihan alku oli hieman hidas, mutta sen jälkeen olin tiukasti koukussa kuin päähenkilö heroiiniin. Hurjan hyvä dekkari!

Robert Galbraith: Kuolema kintereillä

Aiai kuinka hyvä jännäri tämäkin. Galbraithin (eli J.K. Rowlingin) Cormoran Striken ja Robin Ellacottin tutkimuksista kertova sarja on ollut vaihtelevan hyvä, mutta tämä seitsemäs osa toimii alusta loppuun. Mutta jestas sentään, että nämä ovat pitkiä! Kovakantisessa versiossa on 957 sivua. Olin tyytyväinen päätökseeni lukea tämä e-kirjana. Huomattavasti kevyempi pideltävä.

Alex Ahndoril: Murhan avain

Alex Ahndoril on tuttu kirjailija, sillä kyseessä on Lars Keplerin uusi kirjailijanimi. Ja eihän Keplerkään ole oikea nimi, vaan Lars on yhtäkuin Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril. Keplerin kirjoista olen pitänyt pitkään. Ahndorilin uutuutta mainostettiin uuden tyylisenä avauksena kirjailijapariskunnalta, joten tartuin kirjaan (no, lukulaitteeseen) mielenkiinnolla. Ja kyllä, erilainenhan se oli. Varmaan tulen lukemaan sarjan toisenkin kirjan jahka se aikanaan ilmestyy, mutta ei tämä ensimmäinen ollut lähelläkään Joona Linna -kirjoja. Ei kerronnaltaan, ei päähenkilöltään. Kummatkin olivat huomattavasti tylsempiä ja tavanomaisempia. Lopun juonenkäänteet saivat kyllä paikoin kulmakarvat nousemaan. Kaikkea sitä Ruotsissa taas tapahtuukin.